Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Pyhimyksiä vai mielipuolia? näyttelyn 2016 taiteilijat

 

OLLI-PEKKA VANHALA


Olen ”itseoppinut" taiteilija Lahdesta. Apua olen toki matkanvarrella saanut, kiitos Heidin ja Tonin Lahden päivätoiminnassa. Sieltä sainkin kipinän akryylimaalaukseen ja piirtämisen uudelleen aloittamiseen vuosikausien tauon jälkeen. Maalannut olen noin kaksi vuotta pääasiassa akryyliväreillä. Myös kaikenlaisia muita tekniikoita olen kokeillut. Yksi lempitekniikkani on aidolla mustekynällä piirtäminen.


Valokuvasin myös yhdessä vaiheessa ja yksi näyttelyssä esillä olevista töistäni onkin valokuva. Se käsittelee mielestäni tuota ääntenkuulijan yksinäisyyttä pyhänvalkeassa lumihunnussa.


Myös toinen teokseni Behind the wall käsittelee yksinäisyyttä ja eristäytymistä täällä länsimaissa äänien kuulijana. 
Kolmas teokseni Box käsittelee juuri tuota kontrastia pyhän ja mielipuolen välillä. Minä meitä pidetään ja miltä se tuntuu. Mistä me tulemme ja miksi juuri meidän kohtalomme on kuulla ääniä joita muut eivät ymmärrä.

 

Marjut, Sari ja Henna Pyhimyksiä vai mielipuolia? näyttelyn avajaisissaMarjut, Sari ja Henna Pyhimyksiä vai mielipuolia? näyttelyn avajaisissa

 HENNA PAASONEN


Minulta näyttelyssä on kaksi kollaasia, Resepti ja Sairaalalasku, joihin on upotettu pienet ikonit. Tarkoitukseni on tuoda esille sitä, miten äänten kuuleminen on osa ortodoksista hengellistä matkaani ja kilvoitteluani. Kuulen ääniä harvoin, yleensä väsyneenä, mutta äänten kuuleminen on koko ajan läsnä arkipäivässäni ja osa hengellistä kilvoitteluani.


Äänten kuuleminen lähentää minua Kristuksen kärsimyksiin ja on mielestäni Jumalan keino tehdä minusta sellainen, kuin hän minusta haluaa. En ole koskaan rukoillut Jumalaa ottamaan minulta ääniä pois, sillä vitsaus kertoo minulle, ettei Jumala ole unohtanut minua. Saatan joutua äänten kuulemisen takia ihmisten syrjimäksi, mutta Jumalan silmissä olen arvokas. Ortodoksinen rukouselämä antaa minulle voimaa, tasapainoa ja iloa. Ilman kirkkoa en tulisi toimeen ja menen kirkkoon aina kuin mahdollista.

 

SARI NIEMINEN


Olen 46-vuotias taidemaalari Helsingistä ja kuulen ääniä. Olen Moniäänisten jäsen ja vedin toissa vuonna vertaisryhmää. Olen tullut sinuiksi ääneni kanssa ja ne ovat osa minua. Vaikea ajatella, ettei niitä olisi, olen niin tottunut mm niihin neuvoihin.


Nykyisin äänet eivät minua häiritse. Pystyn elämään normaalisti ja reagoimaan ääniin positiivisesti, ja myös itse äänet ovat nykyään positiivisia. Tällä hetkellä äänet ovat taustalla eivätkä ne häiritse niin paljoa.


Olen käynyt Vapaan Taidekoulun 1992-1995. Aloitin opiskelut nyt syksyllä Pekka Halosen akatemiassa, 4kk-pituinen Kuvataiteen syventävä linja. Haluan kehittyä jatkuvasti taiteilijana.


Tässä näyttelyssä kuvaan ääniä kuulevia sekä ikonin kaltaisia, öljyväreillä tehtyjä enkeleitä. Innostuin tekemään niitä, kun olin perinteisellä ikonimaalauskurssilla Hilja Jylängin opetuksessa vuonna 2011-2014. Sen myötä pikkuhiljaa aloin miettimään ortodoksiksi liittymistä ja liityinkin vuosi sitten.

 

MARJUT LEHTINEN

Olen alkanut kuulemaan ääniä 19-vuotiaana asuessani työpaikka-asuntolassa Espoon Matinkylässä. Olen pitänyt ne omana tietonani noin 40 vuotta. Liittyessäni noin 5 vuotta sitten Suomen Moniääniset ry:n, aloin puhua niistä läheisilleni ja muutamille ystävilleni.

Joskus äänet esiintyvät ilmeen kanssa, ja kiivastuvat jos olen ahdistunut. Ne eivät pyydä esim. laittamaan ikkunaa tai ovea kiinni vaan ne arvostelevat käyttäytymistäni, miten asennoidun asioihin. Ne saattavat tulla silloin kun olen yksin ja on hiljaista ja joskus taas ne ovat äänekkäitä ihmisjoukossa. Joskus kun maalaan, tai käyn esim. entisissä asuinpaikoissani, voi kuulua kauhistelua. Lisäksi saattaa kuulua säälimistä ja kehotusta "käyttää järkeä". Useimmiten ääniltä tulee kuitenkin kehittävää kommenttia, auttamista ja kannustamista, joskus ne jopa pelastavat päivän sanomalla jotain kannustavaa. Erään kerran ääneni (joita on tätä nykyä kolme), sattuivat puhumaan päällekkäin, ja tilanne oli itselleni aika vitsikästä seurattavaa.

Tänä päivänä äänien kuulemista ei pidetä sairautena vaan ominaisuutena, mm tämän olen oppinut Moniäänisissä. En ole ollut äänien takia lääkärissä, koska ne eivät stressaa elämässäni niin paljoa.

Oma suhtautumiseni ääniin on muuttunut sen jälkeen, kun olen saanut käydä yhdistyksen kautta opiskelija-terapiassa, joka on ollut tosi antoisaa, saada puhua siitä, mitä olen pitänyt itselläni. Olen kokenut äänet niin henkilökohtaisina asioina, etten ole aikaisemmin tuntenut tarvetta puhua niistä muille.

Kävin vertaistuki-ohjaajan nelipäiväisen kokemusasiantuntijakurssin Mielenterveyden keskusliitossa Malmilla, ja nyt voin toimia ohjaajana ryhmissä, joihin olen itsekin osallistunut, mm Espoon keskuksessa sekä muutaman kerran Pohjois-Haagassa. Oman ryhmäni aloitin Leppävaarassa, mutta se tyrehtyi, kun ei tullut tarpeeksi osallistujia.

Läheiset eivät ole äänien kuulemisestani oikeastaan kantaansa sanoneet, kun asia on heille niin uusi, mutta eivät ole myöskään hyljeksineet! Olen antanut Moniäänisten lehtisen heille luettavaksi.

Yhdistykseen liittyminen on tehnyt sen, että äänet ovat olleet siedettäviä aika ajoin.
Kerroinkin opiskelija-terapeutilleni, että oli yksi kokonainen viikko, kun ne olivat melko hiljaa ja sain olla niiltä rauhassa, mutta valitettavasti tulivat seuraavalla viikolla entistä kiivaampina takaisin. Terapia ja Moniäänisiin liittyminen ovat olleet elämässäni käännekohtia.

Itse selitän äänet traumaattisella kokemuksella, jonka koin ollessani nuori ja vanhempani erosivat. Olen vanhin lapsista, ja kun tapasin erään henkilön, hänestä tuli minun "perheeni" eli ääneni.
Ensin kuulin heidät avioparina. Tämä perhe-elämä toteutui äänissä, ja olin yllätys yllätys itse tuo vaimo! Sain tämän mieheni kanssa äänimaailmassa myös kaksi lasta ja me olimme onnellisia. Mies ja nyt jo aikuiseksi kasvaneet lapset ovat vieläkin elämässäni ääninä, mutta eivät muodosta enää perhettä.

Äänet ovat toisaalta ihailtavia ja eläviä persoonia, mutta toisaalta myös ärsyttäviä ja ahdistavia. Tulkintani on, että äänien edustamat ihmiset ovat jääneet elämään mielessäni tuntemattomina ääninä.

Olen käynyt Espoon Taidekoulua ja päässyt sen jälkeen Kankaanpään Taidekouluun vuonna 1975. Vuodesta 1995 olen alkanut uudelleen maalaamaan säännöllisesti ja pitänyt näyttelyitä noin joka toinen vuosi.

Olen kuulunut eri taideyhdistyksiin ja käynyt niiden korkeatasoisina pidetyillä kursseilla, sekä työväenopistojen ammattitaiteilijoiden vetämillä eri tekniikoiden maalauskursseilla.

Olen kirjoittanut omaelämänkerrallisen sukutarinan elämästäni, ja sitä on tilattavissa meili-osoitteestani: mrjtlehtinen283@gmail.com 20 euron hintaisena.

 

 

Taiteilijoiden ansioluettelot

Sari Nieminen CV

Marjut Lehtinen CV

Henna Paasonen CV

 

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?