Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Haastattelu Pyhimksiä vai mielipuolia? -näyttelyyn

Iiris s. 1965, arkkitehti

 

Olen syntynyt vuonna 1965. Lapsuuteni oli hieman epätavallinen. Isäni työn takia matkustelimme paljon ja asuimme monissa eri maissa. Maat ja kansat vaihtuivat, ja minä ja veljeni sopeuduimme uusiin kouluihin, uusiin ystäviin. Lukioaikana jäin yksin Suomeen asumaan. Syksyllä 1984 lähdin Oulun yliopistoon opiskelemaan arkkitehtuuria. Kolmantena opiskeluvuonna aloin kuulla ääniä. Syksyllä 1987 muutin vanhempieni luokse asumaan. Seuraavat yhdeksän vuotta kuluivat terapiassa. Vuonna 1993 jatkoin arkkitehtuurin opintojani Teknillisessä korkeakoulussa. Valmistuin arkkitehdiksi vuoden 1999 keväällä. Kesällä 2000 pääsin kuntoutukseen, joka jatkuu yhä. Elämääni kuului kahdentoista vuoden ajan perhoskoira Karkki, joka toi paljon iloa ja valoa  elämään.

 

Aloin kuulla ääniä keväällä 1987, kun olin kotonani opiskeluasunnossa. Kuulin opettajani ja opiskelijakavereitteni pilkkaavan minua yläpuolellani olevassa asunnossa. Alussa ääniä oli joukko, nykyään niitä on pääsääntöisesti vain yksi. Ääni on nuoren tytön ääni ,jonka kanssa käymme dialogia. Alussa äänet olivat herjaavia ja ilkeitä – nykyään ääni on enimmäkseen positiivinen ja antaa mm. ohjeita  kun työskentelen keittiössä. Edelleen ääni vie paljon energiaa. Se puhuu myös ranskan kielellä. Koen että ääni on seuraneitini. Hallintakeinoina kuuntelen musiikkia tai katson televisiota.

 

En ole mielestäni sairas, mutta minulla on lääkitys ja hoitosuhde. En ole tullut syrjityksi äänteni takia, ja läheiseni ymmärtävät tilanteeni. Nykyään asiasta voidaan jo vitsaillakin, eivätkä äänet ole niin keskeinen puheenaihe. 28 vuoden kuulemisen jälkeen koen, että ääni on osa elämääni. Pidän ääntä yhtä luonnollisena ilmiönä kuin hengittäminen. Toisaalta äänet ovat olleet myös kova elämänkoulu.

 

Ensin äänet olivat negatiivisia. Vastustin ääniä vuosikymmenet ja olin vihainen jatkuvasti. Nyt 28 vuoden jälkeen olen todennut, että vastarinta ei auta. Olen muuttanut omaa suhtautumistani ääneen, ja ääneni on kohtuullisen positiivinen. Minun on ollut pakkokin hyväksyä tämä ääni elämääni. Toisinaan olen iloinen sen olemassaolosta – joskus yhä olen myös vihainen.

 

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?