Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Haastattelu Pyhmimyksiä vai mielipuolia? -näyttelyyn

Sami, s. 1974, insinööri

 

Olen syntynyt tammikuussa 1974. Lähes koko ikäni olen asunut Espoossa, jossa sairaudestani huolimatta olen viihtynyt kohtuullisesti. Koulut kävin Pohjois-Tapiolassa ja vuonna 1993 kirjoitin ylioppilaaksi Pohjois-Tapiolan lukiosta. Tulin hakeneeksi heti samana vuonna Otaniemen Tkk:lle opiskelemaan, jonne sitten pääsinkin sähkötekniikan koulutusohjelmaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen valmistuin vuonna 2004 kuitenkin Tampereen teknillisen yliopiston tietotekniikan koulutusohjelmasta.

 

Ensimmäisen kerran jouduin ottamaan yhteyttä akuuttipsykiatrian poliklinikalle vuoden 1999 keväällä. Olin neljän opiskeluvuoden jälkeen muuttamassa takaisin Espooseen, koska tarkoitus oli aloittaa oman alan työt eräässä pienessä ohjelmistofirmassa. Tarvitsin kuitenkin sairaslomaa jo ennen kuin työ alkoi, mutta loppujen lopuksi pystyin hammasta purren siellä toimimaan sopimukseni loppuun. Olin kuitenkin koko ajan hyvin jännittynyt ja arka, eikä tämä helpottanut kuin vasta ensimmäisen sairaalajakson jälkeen marraskuu 2001- helmikuu 2002 välillä. Pääsin tämän ensimmäisen sairaalajakson jälkeen vielä onnistuneesti töihin ja sain muun muassa päättötyöni valmiiksi. Jatkoin kuitenkin täyspäiväisesti töitä ja opiskelin siinä samassa vielä minulta puuttuvia kursseja. Työn ohella elämäni oli aika tyhjää eli jaksoin vain oikeastaan käydä töissä ja opiskella. Vuoden 2004 keväällä sain suoritettua vaaditut kurssit ja niin sain kuin sainkin diplomi-insinöörin tutkinnon suoritetuksi. Ilo jäi kuitenkin lyhyt aikaiseksi, koska vuonna 2005 juhannuksen jälkeen jouduin taas osastolle, josta pääsin vasta vuonna 2006 pois. Enää työhön paluu ei onnistunutkaan niin vain, ja niin erinäisten vaiheiden jälkeen jouduin jäämään pois töistä.

 

Aloin kuulla ääniä samana päivänä, kun jouduin ensimmäisen kerran sairaalaan, eli vuoden 2001 marraskuussa. Tarkkaa päivää en muista.  Äänet teettivät kummallisia asioita ja olivat päällekäyviä ja aggressiivisia. Muistan niiden uhkailleen erilaisia asioita. Lopuksi kun pääsin tai jouduin sairaalaan suljetulle osastolle, sen saman illan äänet olivat jopa ystävällisiä, ja hetken jo luulin, että se on vain kätevä kommunikoinnin muoto. Pystyin nimittäin heti alussa vastaamaan mielessäni äänille. Seuraavana aamuna alkoi kuitenkin höykytys.

 

Kuulen paljon vähemmän ääniä nyt ja oikeastaan päivällä kuulen satunnaisesti naurua. Illalla voin käydä jonkinlaista vuoropuhelua eri asioista äänien kanssa. Äänet eivät suuremmin enää haittaa, mutta minulla on muita vaivoja, jotka tällä hetkellä omasta mielestäni haittaavat enemmän elämääni. En tosin nimittäisi niitä sen suuremmin lahjoiksikaan, vaikka ne joskus saattavat joissain asioissa auttaa tai antaa neuvoja. En oikeastaan tarvitse tällä hetkellä hallintakeinoja.

 

En ole mielestäni sairas, mutta puheideni perusteella psykiatrian poliklinikalla minua kyllä pidetään sellaisena. Pidän itseäni ihmisenä, jolle on vain sattunut erilaisia asioita, jotka sitten näkyvät siten, että kuulen ääniä. Lääkäriä tapaan hyvin harvoin, mutta olen käynyt jo vuosia tukevassa terapiassa.

 

En ole tullut syrjityksi äänten vuoksi. En tosin heti ensimmäiseksi kerro, että kuulen ääniä, vaikka en sitä myöskään salaa. Osa kaverisuhteista tietysti hiipui, mutta en tiedä johtuiko se nimenomaan äänistä vai oliko siihen jokin muu syy. Äänistäni ei puhuta läheisteni kanssa sen ihmeemmin. Koen ne myös hyvin henkilökohtaisiksi, joten en ihan kaikkea ole valmis myöskään jakamaan. En pelkää niitä enkä myöskään usko niiden väitteisiin, ellei niiden todenperäisyyttä voi jostain tarkistaa.

Välillä ääneni naurattavat, mutta sitten on myös aikoja, jolloin ne vihastuttavat.

 

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?