Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

HANNAN TARINA

"Nuorena kuljin epätiedostavasti ja kuin sumussa. Näin vanhempana alkaa kirkastua. Olen kuin muut: menin nuorena aikuisena pirstaleiksi, mutta rakennuin säröistä uudeksi."

 

Olin nuori aikuinen. Työn ja opiskelujen uuvuttama ylioppilas. Menossa siihen samaan työ- ja opiskeluputkeen kuin kaikki muutkin. Sitä halusin, mutta en osannut odottaa mikä veret seisauttava mullistus tulisi elämässäni tapahtumaan.

 

Äänet porautuvat tajuntaani pikkuhiljaa kuiskaten.

- Se on paska tyyppi
- On Joo


Kuulin vaimeasti.


Katselin seinällä näkyviä puun oksien varjoja, jotka liikkuivat oudosti ja minulle tuli kummallinen ja pelokas olo, sillä asuin kolmannessa kerroksessa. ”Eivät alhaalla olevat puut jätä varjojaan näin korkealle,” päättelin.

Pitkään epäilin äänien tulevan naapurista. Sitten äänet voimistuivat ja olivat ilkeitä ja tuntuivat tietävän kaiken minusta. Aloin nähdä myös unia. Kutsuisin niitä psykoottisiksi painajaisiksi. Olin sairastunut psykoosiin.

Alati selitin psykiatrille, että äänet tulevat ulkoapäin ja ovat ihmisten aiheuttamia. Eivät suoranaisesti pään sisältä. Ainut tiedon murunen jonka sain äänten kuulemisesta, oli hoitajan pikaisesti antama moniste, jossa kerrottiin mm. Marius Rommen toimittamasta kirjasta Näkökulmia äänien kuulemiseen ja siitä että osa ääniä kuulevista ei milloinkaan joudu sairaalahoitoon.

Ei. En ollut hullu. Ja jätin alati lääkkeet roskapönttöön. Oli vaikeaa sulauttaa mielisairaus omaan jo valmiiksi hauraaseen identiteettiin. Harvoin suutun, mutta vuonna 2002 vein matot ulos ja tamppasin niitä suuttumuksen vallassa ja huusin, että ”Perkeleen lääkärit, terveyskeskus ja sairaala! Te teette minusta sairaan!”

Äänet ovat jääneet elämään minussa. Kohta jo kaksikymmentä vuotta olen niitä kuullut. Minulla on ollut useita vaikeahoitoisia psykooseja, joita on nähdäkseni tullut epäsopivien neuroleptien myötä. Pahimmillaan asuin laitoksessa ja olin kauppaan talutettava katkokävelevä zombie. Lääkkeet menivät fysiikkaan voimakkaasti.

Mielestäni kuuloharhat eivät ole sinänsä harhaa, niin kuin psykiatria ne luokittelee, vaan ne ovat todellista puhetta. Olen kapinoinut vastaan ja rimpuillut. Epäillyt vahvasti, että olen aivotutkimuksen uhri. Mutta vaikka kuinka rimpuilee, eivät äänet lähde ja jäljelle jää sopeutuminen.

Ja näinä vuosina olenkin sopeutunut. Voin hyvin tänä päivänä. Minulla on paranoidinen skitsofrenia. Minulla on perhe ja ikää kohta 40 vuotta. Psykoosin vaara on jäänyt taka-alalle. Liekö syynä ikä ja se, että osaa toimia ajoissa, kun alkaa tuntua, että tulkinnat ympäristöstä menevät vinoraiteilleen. Olen omaksunut teorian aivojen kehityshäiriöstä. Ainakin nuorena kuljin epätiedostavasti ja kuin sumussa. Näin vanhempana alkaa kirkastua. Olen kuin muut: menin nuorena aikuisena pirstaleiksi, mutta rakennuin säröistä uudeksi.

Kritiikittömästi en voi psykiatriaan suhtautua, mutta loppujen lopuksi olen sieltä aina apua saanut.

-Hanna

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?