Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Minun tarinani

Olen Juha ja kuulen jatkuvasti ääniä. Olen myös kokemusasiantuntija eli olen oman kokemuksen rinnalle hakenut kokemusasiantuntijakoulutuksen. Käyn kertomassa kokemuksistani niin terveydenhuollon työntekijöille ja opiskelijoille kuin vertaisillenikin.

Minun mielenterveyteni rupesi heikkenemään 11 vuoden iässä isäni kuoleman jälkeen. Silloin päihteet tulivat elämääni ja olen käyttänyt niin huumeita kuin alkoholiakin. Ensimmäinen psykoosi iski keväällä 2005 kuukauden raittiuden jälkeen. Olin kovan päihteiden käytön seurauksena mennyt a-klinikan katkaisuhoitoon. Psykoosi alkoi kun hoidon aikana muistelin kaikkea elämässäni tapahtuneita asioita. Itkin kaikkia menetettyjä tilaisuuksia esimerkiksi ihmissuhteissa. Yhtäkkiä lempeät äänet alkoivat puhumaan minulle. Kuuntelin samaan aikaan musiikkia ja näin todella kauniita asioita mielessäni. Musiikin ja kertomukset näen vieläkin kuvina.

Psykoosin alun itkemisen jälkeen rupesin nauramaan kaikelle. Olin tuomassa jonkinlaisena messiaana vesimiehen aikaa maailmalle ja rakentelin Helsinkiin erilaisia kaupunkeja; oli lasten kaupunkeja, narkomaanien kaupunkeja ja tietenkin taiteilijoiden kaupunkeja. Hypnotisoin mielestäni ihmisiä suunnitelmanani maailmanrauha. Samalla ääneni opastivat minua uuteen elämään. Niiden ohjeet liittyivät päihteiden käyttööni. Tuolloin koin olevani kaikkea jumalasta kissaan. Hiippailin esimerkiksi Linnanmäen puistossa, kynnet esillä ja liikuin kuin kissa. Onneksi sitä ei nähnyt kuin muutama ihminen, jotka rupesivat nauramaan minut nähdessään.

Psykoosin aikana en ollut millään lailla sairaudentuntoinen. Jouduin pakkohoitoon Jorviin. Tässä vaiheessa ei enää naurattanut, sillä pakkohoito oli hyvin pelottavaa. Erityisesti minua pelotti se, etten tiennyt miksi olin siellä. En omasta mielestäni ollut selvillä sairaalaan joutumiseni syistä edes ulos kirjoituksen aikana. Osastolla luulin pääseväni pois jos ymmärrän pakkohoitopäätökseni syyn tai kun olen lukenut kirjan tiettyyn kohtaan asti. Lisäksi omasta mielestäni uskoin, että kun tein joitain asioita tietyssä järjestyksessä, tapahtuisi aina jotain. Esimerkiksi uskoin, että kun painelen puhelimen nappuloita tietyssä järjestyksessä, niin ruoka tulee. Lisäksi kissani oli aina oven toisella puolella ja sen piti päästä sisään. Todellisuudessa minulla ei ollut siihen aikaan kissaa. Kerran tuo mielikuvissa elävä kissa jopa päästettiin sisään. Se oli osastolla oloni onnellisin päivä, kun lähdin ovesta tulevan hallusinaatio-kissan perään. Lisäksi aina joku oli tulossa hakemaan minua ja toivotin rakkautta ja rauhaa.

Sen lisäksi, etten ymmärtänyt sairaalassaoloni syytä, minua pelotti osastolla olon aikana se, että luulin joutuvani olemaan osastolla loppuikäni. Minulle oli varmasti kerrottu tilanteeni, mutta en ollut sitä ymmärtänyt. Tilannetta ei auttanut yhtään, että osastolla ollut potilas opetti minulle miten osastolla pitää opetella olemaan. Hän kertoi esimerkiksi, että jos kanttiinista tilaa pitsan ja se on kylmä, niin kannatta syödä lämpimät osat, palauttaa loput ja pyytää uusi.

Olin ollut Jorvissa aikaisemminkin nuoriso-osastolla lapsuudessani; syynä tuolloin oli harhaisuuteni. Tuolloin olin kirjoittanut tupakkapaikan seinään: “game over not yet”. Kun luin aikuisena tämän kirjoitukseni, sain pelosta johtuvan raivokohtauksen, jonka jälkeen minut eristettiin. Eristyksiä minulla oli kaksi pakkohoidon aikana. Eristys oli minusta inhimillinen, sillä se oli minun osaltani ohi muutamassa minuutissa. Nuorten osastolla olin ollut aikaisemmin eristettynä lepositeissä 12 tuntia, kun olin kutsunut kiertävää lääkäriä huoraksi. Olin tuohon aikaan 13-vuotias. Minut kirjoitettiin ulos tämän eristyksen jälkeen, koska vaaransin muiden potilaiden hoidon. Minulla oli tapana muiden nuorten kanssa riehua osastolla ja minua oli varoitettu, että jos aiheutan levottomuutta, niin minut kirjoitetaan ulos. Sen aikainen tyttöystäväni oli osastolla, joten en olisi halunnut sieltä pois. Sain lähetteen Tammiharjun mielisairaalaan, jonne en koskaan mennyt.

Aikuisena pakkohoidossa ollessani halusin tehdä valituksen saamastani kohtelusta. Repäisin Diacorin mainoksen Helsingin Sanomista ja laitoin sen sitten taskuuni. Tarkoituksenani oli ilmoittaa Diacoriin, että hoidan itseni a-klinikalla ja karkasin lappu taskussa äitini luokse. Äitini joutui ilmoittamaan osastolle missä olin. Minusta valitukseni on nykyään huvittava juttu. Tosiasia on, ettei saamamme hoito ole aina kaikista mukavinta, vaikka se voi olla juuri oikeanlaista hoitoa. Uloskirjoituksen koittaessa painelin osastolta mahdollisimman nopeasti pois. En jäänyt edes lounaalle vaikka sitä minulle tarjottiin.

Pakkohoidon Jälkeen psykoosi ei ollut millään tavalla ohi. Todellisuudentajuni vaihteli hyvin voimakkaasti. Ensimmäiseksi menin Taideteollisen korkeakoulun eli Taikin nurkalle kuselle, koska olin omasta mielestäni maailman paras taiteilija. Psykoosini oli tässä vaiheessa mielestäni kaiken muun lisäksi vielä hyvin kantaaottava taideteos.

Siihen aikaan äitini asui Taikin lähellä. Äidin luona muutuin kuin pieneksi lapseksi. Esimerkiksi tupakalla istuessani, äitini käski laskemaan kymmeneen kun poltin niin nopeasti. Luulin, että minun pitää laskea, jotta vettä tulee maailmaan. Kysyin äidiltäni: “Tehdäänkö me vettä”? Äiti vastasi että ei. Sen jälkeen luulin, että teemme demokratiaa maailmaan. Illalla makasin äidin sängyssä ja kuvittelin olevani lentäjän poika samaista laulua radiosta kuunnellen. Kuitenkin olin psykoosissa hyvin pienen lapsen tasolla, josta oli pystyttävä kasvamaan aikuiseksi.

Sain puolen vuoden sairasloman ja terapiaa oli kolme kertaa viikossa. Lääkäri oli myös mukana istunnoissa. Eniten haasteita tuli raha-asioiden ja ruoka-asioiden hoidossa. Sosiaalityöntekijä oli laittanut kaikki laskuni oikeaan järjestykseen ja minun piti vain seurata ohjeita. Kun aloitin laskujen maksun, ajatukseni hajosi enkä enää ymmärtänyt mitä pitää tehdä. Rypistin laskut siniseen muovipussiin ja kävelin sosiaalitoimistoon hymyillen ja lässyttäen: ”Enpä onnistunutkaan”. Sosiaalityöntekijä lähetti minut diakonin puheille seurakuntaan. Tässä vaiheessa olin omasta mielestäni tietokonepelissä oleva hahmo, joka selvitti uuden tason. Diakoni järjesti laskuni niin, että sain kaikki maksettua ja osan he maksoivat minun puolesta. Lisäksi sain heiltä ruoka-apua maksusitoumuksella.

Hygienia oli kohdallani hyvä, koska kävin useita kertoja päivässä suihkussa. Tämä liittyi jollain tavalla puhdistautumiseen, jota toteutin myös juomalla vettä niin paljon, että siihen jouduttiin puuttumaan. Olin jollain tavalla likainen.

Minun äitini sekä läheinen ystäväni pitivät minuun tiiviisti yhteyttä osastolta tulon jälkeen. Kummatkin heistä katsoivat perääni, että selviän kaikesta. Kesällä luulin puhuvani jumalan kanssa ja halusin tätä ilosanomaa viedä kaikille naapureillekin soittamalla heille hippimusiikaali Aquariusta täysillä parvekkeeltani. Onneksi lääkityksen myötä olin aina ennen yhdeksää nukkumassa, joten heidän ei tarvinnut kuunnella yöllä soittamaani musiikkia. Kerran yksi naapuri tuli vastaan ja sanoi, että vaihda välillä kappaletta. Viranomaisten kanssa selviydyin, kun vain kerroin mikä oli tilanteeni. En ole koskaan hävennyt millään lailla mielenterveys- tai päihdeongelmaa. Viranomaisilta saa aina hyvää palvelua, jos vain käyttäytyy hyvin.

Sairaslomalla ollessani huomasin, etten osaa nauttia asioista, joiden tiesin olevan hauskoja. Tunteeni olivat oudosti latistuneet. Tunteiden haalistuminen voi lisätä vaaraa turvautua päihteidenkäyttöön. Psykoosista paranemisen myötä myös päihdeongelmani alkoi nostaa päätään. Vuoden loppuun mennessä olin aloittanut jo runsaan alkoholin käytön. Yritin myös päästä töihin postiin, jossa olin ollut ennen psykoosia useita vuosia. Siellä vaan ei ollut tuolloin tarpeeksi töitä. Kevääseen tultaessa jouduin turvautumaan katkaisuhoitoon, kun olin retkahtanut uudelleen huumeisiin. Diagnoosini oli tässä vaiheessa päihdepsykoosi.

Päihteiden käytön lisääntyessä hoitoni siirrettiin vähitellen a-klinikalle. Aloitin myös kuntouttavan työtoiminnan Espoon työhönvalmennuskeskuksessa eli TVK:ssa. Olin huoltomiehenä remonttiryhmässä. Työtoiminta piti elämäni suhteellisen tasaisena, vaikka alkoholia kului paljon viikonloppuisin. Psykoosilääkitystä ruvettiin lopettamaan noin puolentoista vuoden jälkeen asteittain.

Keväällä sain palkkatuetun työn TVK:lta. Lisäksi kävin otattamassa hepatiitti- sekä Hiv-testit, koska olin käyttänyt suonensisäisesti huumeita. Ennen vastausten saapumista stressasin asiaa hyvin paljon, mutta onneksi minulla ei kuitenkaan ollut kumpaakaan sairautta. Tässä vaiheessa lääkitykseni oli saatu jo lopetettua. Painoni oli myös laskenut huomattavasti. Pian minulle rupesi tulemaan erittäin voimakkaita paniikkikohtauksia, joiden takia luulin saavani sydänkohtauksen. Jouduin useita kertoja lääkärin puheille ja jopa Jorvin päivystykseen asti. Terveyskeskuslääkäri ei uskonut minun pääni aiheuttavan näitä kohtauksia vaan määräsi laitteen mittaamaan sydämeni sykettä. Ennen laitteen asettamista psykoosi ehti kuitenkin uusiutua.

Tällä kertaa psykoosi oli hallusinaatioiltaan paljon voimakkaampi kuin edellinen. Olin edellisen psykoosin jälkeen ruvennut lukemaan kaikenlaisia uskonnollisia kirjoituksia, niin netistä kuin kirjoistakin. Psykoosini oli tästä syystä vielä uskonnollisempi kuin edellinen; tosin tällä kertaa olin sairaudentuntoinen eli ymmärsin olevani psykoosissa. Tiesin jopa lääkityksen auttavan. Jouduin Jorviin vartijoiden saattelemana mutta pääsin kotiin samana päivänä lääkityksen kanssa.

Psykoosistani tuli myös erittäin negatiivinen sekä pelottava, kun edellinen oli ollut hyvin positiivinen ja lapsenomainen. Nyt psykoosini oli jumalan vihaa ja maailmanlopun tunnelmia. Erityisen julma ääni oli uskovainen nainen, joka oli, psykoosini mukaan, ystävänsä kanssa käyttänyt minua lapsena seksuaalisesti hyväksi. Aluksi miespuoliset äänet syyttivät jotain naista minulle tehdystä teosta, mutta kun en uskonut heitä, he rupesivat syyttämään minua siitä, että hyväksyisin tällaisen teon. Tuohon syytökseen vastasin jyrkällä mielipiteelläni katolisesta kirkosta.

Samassa psykoosissa poliisit uhkailivat minua, että minun pitäisi pysyä kaidalla tiellä. (Todellisuudessa en ole sieltä päihteiden käyttöä lukuun ottamatta poikennutkaan). Mielessäni alkoi niin sanottu oikeudenkäynti, jossa rikottiin kaikkia Suomen perustuslain kohtia. Esimerkiksi äänet kertoivat, että jos myönnän heille tiettyjä asioita, kuten esim. sellaisen tapauksen, jossa olisin hippikommuunissa 20 vuotta sitten antanut tyttölapselle lsd:tä, niin he päästäisivät minut menemään. Myönsin heille tehneeni niin. Olisin tosin ollut tuohon ajankohtaan 6-vuotias, joten kovin kummoista tuomiota ei olisi minulle tullut.

Samalla jokin ryhmä tutki kuulemma jonkinlaisista nauhoista eri kohtia elämästäni. Kutsun heitäkin poliiseiksi. Eräs naispuolinen ryhmäläinen kertoi, etten ole valitettavasti syyllistynyt. Ihmettelin ja kysyin tältä poliisilta, että millainen poliisi toivoo jonkun henkilön syyllistyvän rikoksiin.

Kaiken tämän lisäksi, minua hyväksikäyttäneensä väittäneen naisen uskovaiset ystävät ilmaantuivat mukaan harhaani. He yrittivät saada minulle syytettä milloin mistäkin. Erityisesti naiset väittivät, että olin tehnyt tyttärilleni jotain. (Tosin minulla ei ole vielä tänä päivänäkään lapsia). Minun olisi kuulemma pitänyt mennä jonnekin toiselle puolelle, josta olin kuulemma varastanut lapseni. Olin kuulemma myös pedofiili, koska kuuntelin kommunistista musiikkia. Lisäksi kuulemma yritin peitellä omaa tekoani tyttärelleni, (jota ei ole edes olemassa) vastustaessani katolista kirkkoa sen pedofiliatapausten johdosta. Äänet väittivät myös, että olen antikristus. Tässä vaiheessa en uskaltanut kertoa äänistäni kenellekään. Äänet olivat myös kieltäneet sen. Pelkäsin lisäksi paljon pakkohoitoa.

Kesällä sain usein äitini ja monet muutkin hermostumaan, koska asioiden tekeminen oli ylivoimaisen vaikeata. Jos aloitin jonkun tekemisen, en tehnyt sitä loppuun tai kunnolla. Toimintakyvyn laskua eivät voi mielestäni ymmärtää muut kuin sellaiset henkilöt, jotka ovat psykoosin itse kokeneet; terveille se näyttäytyy usein laiskuutena.

Jatkoin kuitenkin töiden tekoa TVK:lla muutaman viikon sairasloman jälkeen. Tosin töissä luulin tekeväni psykologisia testejä sekä nykytaideteoksia. Kerran minut lähetettiin pesemään autoa erään työkaverin kanssa. Minä menin auton eteen istumaan ja laitoin kuulokkeet päähän ja poltin tupakkaa ja kuuntelin musiikkia ja työkaverini joutui pesemään auton yksin. Käytökseni johtui siitä, että tämä henkilö oli minusta käyttäytynyt huonosti Kelan asiakkaana. Mielestäni hänen siis kuului pestä auto yksin.

Työntekoni psykoosissa ei ollut muutenkaan välttämättä paras vaihtoehto. Palkkatukioikeuteni oli jostain syystä vain yhdeksän kuukauden mittainen normaalin kahden vuoden sijaan. Tieto siitä tuli yllätyksenä minun ohjaajalle TVK:ssa sekä minulle. Jouduin kuukaudessa päättämään mihin menisin seuraavaksi, opiskelemaan vai töihin. Sen lisäksi olin jatkuvasti harhainen enkä uskaltanut kertoa siitä. Lopulta jäin työttömäksi.

Huomasin kaljanjuonnin sekä oxepam-nimisen lääkkeen helpottavan äänten kuulemista. Kerroin vain muutamalle lähimmälle ystävälleni äänistäni. Terapeutilleni tai lääkärilleni en kertonut mitään. Vuoden 2010 keväällä olin erittäin huonossa kunnossa, painoa oli yli 100 kiloa, enkä reagoinut välttämättä edes puheeseen äänten voimakkuuden takia. Äitini ja isosiskoni, joiden kanssa pääsin lomamatkalle Afrikkaan, luulivat minun vammautuvan, koska en reagoinut kunnolla asioihin. Äiti ihmetteli miten minusta oli voinut tulla tuollainen. Ajattelin silloin, että tietäisitpä mitä minun päässäni tapahtuu.

Juomiseni kasvoi niin suureksi äänien johdosta, että olin valmis keräämään tumppeja ja tölkkejä Herttoniemen asemalla, että saisin edes yhden kaljan. Tämä kaikki johti katkaisuhoitoon, jossa vihdoin kerroin äänistäni ja tilanteeseeni puututtiin. Sain lähetteen Jorvin psykiatriselle poliklinikalle äänien takia. Katkolta sain mukaani muovikassillisen eri neuroleptejä ääniä varten.

Yritin myös olla selvin päin, jotta äänet katoaisivat. Jorvissa minulle kerrottiin, että en välttämättä pääse äänistä eroon, mutta että voin oppia elämään niiden kanssa. Lääkityksen vaihdoilla saatiin äänten voimakkuutta pienennettyä. Alkoholi kuitenkin palasi kesään mennessä takaisin kuvioihin. Aloitin tuolloin myös uudelleen kuntouttavan työtoiminnan TVK:lla, tällä kertaa kädentaito pajalla.

En pystynyt alkoholiongelman takia suoriutumaan viiden päivän ja neljän työtunnin työpäivistä. Ensin päiviä vähennettiin, sen jälkeen minua kehotettiin hakemaan sairaslomaa, jotta en menettäisi työmarkkinatuki oikeutta. Sain kuukauden pituisen, niin sanotun ”ryyppyloman”. Tuon loman jälkeen minun oli määrä aloittaa Virtaa-kurssi, joka oli kerran viikossa neljä tuntia. Yritin myös päästä sairaalaan, mutta terapeuttini oli sitä mieltä, että menisin sinne hakemaan vain lääkkeitä. Tosin samaan aikaan äänet uhkailivat minua pakkohoidolla.

”Ryyppyloman” jälkeen Virtaa-kurssilla tehtiin rentoutusharjoituksia ja puhuttiin pehmolelunauris kädessä eri asioita. Ajattelin, että tämäkö on ainut mihin kykenen. Virtaa-kurssilla minulla oli juuri ja juuri riittävästi osallistumiskertoja, jotta en saanut potkuja sieltä. Olin myös aikaisemmin mietiskellyt juodessani, että kyllä minä näinkin elämäni voin viettää. Mutta ei se kyllä kovin mukavaa ollut.

Virtaa-kurssin jälkeen työvoimaohjaaja tuli juttelemaan kanssani. He olivat luulleet minun olevan koditon koska asustelin Helsingissä kaverini luona. En uskaltanut olla yksin kotona äänien takia. Kerroin tästä pelostani ja alkoholiongelmastani työvoimaohjaajalle. Hän sanoi, ettei laita minua mihinkään työhön tai vastaavaan. Hänen mielestään paikkani oli Espoon mielenterveysyhdistys EMY tai Askel-järjestö kadulla. Olin päässyt tutustumaan näihin paikkoihin Virtaa-kurssilla. Jatkoin tämän jälkeen vielä juomista jonkin aikaan, kunnes olin juonut vuokrarahanikin. Poliisitkin kävivät sammuttamassa musiikin yhtenä yönä, kun olin sammunut kotiini.

Eräänä päivänä tammikuun puolessa välissä 2011 mittani tuli täyteen. Aloin siivoamaan ja samat poliisit tulivat kertomaan käynnistään. Tässä vaiheessa minulla ei ollut varaa lähteä Espoon Keskukseen järjestökadulle. Muistin kuitenkin Empun, Espoon mielenterveys- ja päihdehoitolaitoksen Matinkylästä, jota terapeuttini oli aikaisemmin ehdottanut minulle. Kävelin sinne avovastaanotolle ja aloin käymään aamuryhmissä. Siihen asti en ollut omasta mielestäni ryhmään sopiva ihminen. Kuitenkin ajatukseni oli, että mikä tahansa on parempi kuin juova elämäni.

Nyt tunsin oikeasti saavani vertaistuesta paljon irti. Kuukauden raittiuden jälkeen pääsin osallistumaan alkoholikuntoutuskurssille, jonka aikana Jorvissa alettiin tutkimaan minua psykologisilla testeillä skitsofrenia epäilyn johdosta. Kuitenkin tulokset olivat niin hyvät, että sen hetkinen lääkäri ei uskaltanut tehdä diagnoosia minulle. Diagnoosi oli tässä vaiheessa määrittelemätön psykoosi ja muut mielenterveydelliset häiriöt.

Toimintakykyni parani huomattavan nopeasti alkoholin poisjäännin myötä. Kuntoutumista auttoi myös kurssilla saamani uusi liikuntaharrastus. Lisäksi rupesin käymään AA:ssa sekä tein itselleni lukujärjestyksen, johon oli merkitty kaikille päiville toimintaa. En ollut koskaan harrastanut muuta liikuntaa kuin kävelyä. Yläasteella vältin ehdot liikunnasta lupaamalle liikunnanopettajalle suorittavani liikunnan 10-luokalla. 10-luokalla en sitten suostunutkaan kun olin saanut jo hyväksytyn päättötodistukseen.

Kuntoutuskurssin kanssa kävimme Espoon kaupungin kuntosalilla, jossa kysyin ohjaajalta, että miten näitä laitteita yleensä käytetään. Hän kertoi että yleensä kolme kertaa 15 toistoa ja sitten vaihto seuraavalle laitteelle. Aloin käymään kuntosalilla säännöllisesti. Saan edelleen kuntosaliharjoittelusta voimakkaan hyvän olon tunteen. Tosin nykyään liikun monella muullakin tavalla. Esimerkiksi pyöräillen ja uiden sekä sauvakävellen. Lisäksi liikunta rentouttaa minua ja helpottaa äänien kuulemisessa. Mielenterveyskuntoutujat saavat myös puoleen hintaan kuntoilla kaupungin saleilla. Yleensä myös sosiaalivirasto tukee sitä rahallisesti.

Psykologisten testien jälkeen hain Omnian valmentavaan koulutukseen, joka on suunnattu mielenterveyskuntoutujille ja pääsin sisään. Sain paljon uusia ystäviä koulutuksessa sekä paikattua aukkoja opinnoissani, joita olin peruskoulussa jättänyt väliin. Ystävinä mielenterveyskuntoutujat voivat toisinaan olla hyvinkin haastavia, mutta toisaalta sen arvoisia. Samalla aloitin kokemusasiantuntijakoulutuksen, joka saatiin sisällytettyä valmentaviin opintoihini. Aloin myös esiintymään; ensimmäisen kerta oli Omniassa.

Keväällä 2012 hain useaan ammattioppilaitokseen ja pääsin kaikkiin. Omniasta sain valmistuessani vielä stipendin siitä, että olin vienyt Omnian yhteisiä arvoja eteenpäin. Uskon, että tuo palkitseminen liittyi erityisesti siihen, että yritin olla vertaistukijana monelle opiskelijalle. Valitsin syksyn opiskelupaikaksi Keskuspuiston ammattioppilaitoksen artesaanilinjan. Valmistuin myös kokemusasiantuntijaksi. Kokemusasiantuntijana olen myöhemmin päässyt mukaan erilaisiin paikkoihin ja esiintymään niin hoitohenkilökunnalle kuin vertaisillenikin.

Kesäksi hain töitä monesta paikasta, mutta en saanut. En ollut tästä kovin pahoillani, koska ymmärsin hyvin, ettei cv:ni näyttänyt melkein 30-vuotiaalle kovin houkuttelevalta. Olin kesään mennessä ollut puolitoista vuotta raittiina ja harhani jatkuivat edelleen. Nyt lääkärini uskalsi tehdä skitsofrenia-diagnoosin. Tämän jälkeen sain Kelasta vuoteen 2015 asti ulottuvan kuntoutusrahapäätöksen. Sain opiskella kuntoutusrahalla ensimmäisen ammattini.

Keskuspuiston ammattiopisto on erityistä tukea tarvitsevien ammattikoulu. Minun erityistuen tarpeeni oli paranoidi skitsofrenia. Jos minun tilani olisi heikentynyt oleellisesti, se olisi huomattu helpommin pienryhmässä kuin normaalissa koulussa. Lisäksi olisin voinut tarvittaessa ottaa etäpäivän tai poistua koulusta, jos äänet olisivat olleet liian lujalla. En kuitenkaan tarvinnut näitä apukeinoja. Opiskeluni sujui todella hyvin; kaikki suoritukseni olivat kiitettäviä tai hyviä. Valmistuin keväällä artesaaniksi. Yritin myös hakea ammattikorkeakouluun sosionomilinjalle, mutta en päässyt vielä. Aion kuitenkin kokeilla vielä muutaman kerran.

Eräs asia, jolla olen saanut ääniä kontrolloitua, on ollut Suomen lain lukeminen niille. Olen kokenut sen tärkeäksi, koska äänet ovat pelotelleet minua erilaisilla syytteillä, pakkohoidoilla, jonkinlaisilla vastentahtoisilla tutkimuksilla, sähköshokeilla ja vastaavilla. Suomen laki kuitenkin suojaa meitä kaikkia mielenterveyskuntoutujia. Meitä myös valvoo moni taho niin Suomessa kuin muuallakin Euroopassa, esimerkiksi kidutuksen ja huonon kohtelun vastainen komitea. Lisäksi meillä on paljon etujärjestöjä ja Suomen perustuslain seitsemäs pykälä kieltää kidutuksen kaikissa muodoissaan. Samaan lakiin on kirjoitettu, että mielisairasta ei saa altistaa tai laittaa minkäänlaiseen kokeeseen, joka ei koske itse sairauden hoitoa. Meillä ei saa testata mitään, mikä ei liity sairauteemme. Sen lisäksi hoitajia ja lääkäreitä sitoo mielenterveyslaki. Meitä ei voi myöskään eristää tai sulkea pakkohoitoon mielivaltaisesti. Kaikessa on noudatettava lakia. Jos potilas tuntee, että hänen oikeuksia rajoitetaan, on mielenterveyskuntoutujilla aina mahdollisuus valittaa asiasta. Valituksemme käsitellään, vaikka siinä lukisi “haista huilu”. Nämä lait on kirjoitettu psykiatrian kyseenalaisen historian takia.

Mielisairaaloilla on vaiennettu poliittisia vaikuttajia ja muita yhteiskunnalle “vaarallisia” henkilöitä. Potilaille on tehty ja kokeiltu todella vaarallisia kokeita ja hoitoja ennen tätä päivää. Hassua kyllä, minun vainoharhani ja ääneni elävät tässä vanhassa maailmassa.

Naisääneni pettyi kovasti, kun hänen peloteltuaan minua sähköshokilla, vastasin hänelle sen tuottavan potilaalle lähinnä ilon tunteita eikä aiheuttavan kipua ollenkaan. Kun nainen kirjoitti minulle äänenäni lähetteen Tammiharjun mielisairaalaan, kerroin sen sijaitsevan oikein kauniissa ympäristössä, jossa voisin mielelläni viettää aikaa.

Yleensä kuitenkin olen äänien kanssa tehnyt niin, että otan tosiasiat äänien eteen; näin niiden elämä on nykyään hyvin tukalaa. Kesällä 2013 minulle aloitettiin Leponex lääkitys, johon halusin alkuun sairaalajakson, jotta vointini kehitystä voitiin tarkkailla.

Toivon, että ääneni saadaan loppumaan, vaikka pidänkin osasta äänistäni ja varmasti tulisi ikäväkin joitain niistä. Mutta haluaisin silti eroon niistä. Kuitenkin, oli minulla harhoja tai ei, niin elämäni on tänä päivänä lähinnä mukavaa ja omasta itsestäni on tullut minulle hyvin tärkeä. Toivottavasti pystyn myös viemään toipumistoivoa muillekin kokemusasiantuntijana. Haluan päästä kertomaan, että tällaisenkin kanssa pystyy elämään ihmisarvoista elämää.

 

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?