Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Valo, joka minussa kehrää

Lisätty 16.11.2018

Ennen kuin aloitin NVC:n opiskelun ’Rakentava vuorovaikutus mielenterveyden tukena’ -hankkeessa, olin ennättänyt vihata itseäni monin tavoin. Olin kaikkea muuta kuin itseäni myötätuntoisesti lähestyvä. Olin lähinnä oman itseni ohittaja.

Olen päälle nelikymppinen, monivaiheisen elämän kasvatti. Kärsin jo lapsena hoitamattomasta masennuksesta ja ahdistuneisuudesta. Piilotin sen ankaraan koulutyöhön, josta saavutinkin lopulta mallikelpoisen ylioppilaan paperit. Ankaruus kuvasi kaikkea opiskeluani. Vaikka voin psyykkisesti yhä huonommin, en antanut sen häiritä. Uraputkeni kulki opiskelupaikasta toiseen terveydenhuollon kuntoutusalalta teatteritieteeseen. Ja sieltä lopulta, traumatisoituna epävakaana psykoosisairaana, mielisairaalaan. Ennätin toki kokeilla työelämää, ties missä, itsetuhoisin seurauksin.

Tätä kaikkea taustaa vasten ymmärrän nyt, että tarvitsin vain rakkautta – itsemyötätuntoa. Sitä parhaillaan RVMT-koulutuksessa harjoittelen. Hyväksyntää omalta itseltäni. Hiljaista läsnäoloa - jotta voin todella luottaa siihen, että olen aina turvassa sylissä, joka ei minua koskaan hylkää. Ja se syli olen minä itse. Siinä sylissä, turvallisessa sylissä, saan rauhassa ja levossa kuulostella itseäni: kuka minä todella olen. 

Koulutukseni aikana olen tullut tietoiseksi tunteista, joita minun on itsessäni vaikea tunnistaa ja sanoittaa. Vielä vaikeampi on ollut lähestyä omia tarpeita. Mutta vaikeinta on ollut huomata, kuinka arka olen ollut esittämään pyyntöjä, jotta tarpeeni tulisivat täytetyiksi. Kivuliasta on ollut se, kuinka merkityksettömänä olen itseäni kohdellut -  etten olisi tarpeitteni arvoinen. 

Olen tullut tietoiseksi erityisesti rajoistani. Samoin olen tullut tietoiseksi, kuinka pahoin rajani on aikoinaan rikottu. Rajojeni puolustaminen onkin muodostunut tärkeimmäksi teemakseni oppimisessa. Olen tullut tietoiseksi vastuusta. Kuinka itse, riippumatta toisesta ihmisestä, kannattelen tunne-elämäni ja tarvemaailmani. Vasta sen jälkeen, kun on riittävän luja kannattelemaan itsensä, uskaltaa kannatella toista. Kyky kohdata toinen empaattisesti rakentuu itsemyötätunnosta.

Itseymmärrykseni on laajentunut tämän hankkeen aikana. Välillä hakkaan päätäni seinään; miksi en osaa mitään. Mutta NVC kasvattaakin rohkeaan itsereflektioon. Tarpeitteni tiedostamisen myötä minuun on tullut tavoitteellisuutta, selkeyttä ja johdonmukaisuutta -  mitä minussa ei näin kirkkaana vielä koskaan ole ollut. Ensi kerran voin varovaisesti uskoa, että minulla on vielä tulevaisuutta. Valo kehrää minussa. On toivoa.

 

- Tytti Seppälä

 

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?