Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Kahden käsikirjoituksen elämä

Lisätty 10.11.2020

Terveydenhoitaja soitti Pirjolle noin 15 vuotta sitten, kun hänen tyttärensä oli isoiskoulutuksessa. Puhelun aikana kävi ilmi, että tytär viiltelee. Tämä tuntui Pirjosta kuin pommi olisi tippunut kirkkaalta taivaalta. Äidin silmissä tytär oli aktiivinen koululainen lukuisilla harrastuksilla, tämä oli onnistunut elämään niin sanottua kahden käsikirjoituksen elämää. Tyttären henkinen pahoinvointi oli Pirjolle järkytys, mutta samalla vallitsi ajatus, että kyllä tästä pian parannutaan.


Puolitoista vuotta myöhemmin saatu tieto tyttären kuulemista äänistä oli helpotus. Sairaudelle ja kummalliselle käyttäytymiselle oli vihdoin selitys. Tilanne ei enää tuntunut yhtä pelottavalta. Kolmen lapsen vanhempina Pirjo ja hänen miehensä ottivat asiakseen oppia aiheesta kaiken mahdollisen.

Alkuaikoina ongelmaksi muodostui kommunikaatio-ongelma aviomiehen kanssa. Ajatusmaailmat erkanivat, eikä yhteistä kieltä tuntunut alussa löytyvä. Tilanne äityi jopa riitelyksi.

“Poika tuli siihen aikaan kotona käymään ja sanoi heti, että täällähän on niin kylmä ilmapiiri, ettei tänne ainakaan voi toista ottaa kun hän pääsee laitoshoidosta, että nyt kannattaa teidänkin hakea apua. Aloimme sitten käydä miehen kanssa perheterapiassa, ja siitä valinnasta olen kiitollinen. Nykyään sen ajan käyttäytymiselle voi jopa nauraa,” Pirjo kertoo.

 

Tyttären laitoshoidon aikana Pirjo vieraili tämän luona päivittäin. “Tuntui, että on pakko mennä joka päivä, ja välillä tuntui jopa hassulta olla siellä. Ei se oikein kummankaan oloa helpottanut. Siinä vaiheessa olisi ollut jopa hyvä, jos joku hoitohenkilökunnasta olisi opastanut jäämään välillä kotiin,” Pirjo muistelee tilanteen ristiriitaisuutta.

 

Tyttären diagnoosia ei ikinä pidetty perheessä pahana asiana. Sairastuneen lapsen vanhempi kuitenkin luonnollisesti reagoi asiaan, Pirjon reaktio oli kirjoittaa niin sanottua “oksennuspäiväkirjaa”.  Siihen hän purki huonoimpina aikoina kaikki negatiiviset ajatuksensa. Päiväkirjaa ei ole koskaan saanut lukea kukaan muu, ja sitä itse lukiessaan Pirjo muistaa, kuinka vaikeita ajat ovat joskus olleet. Myöskin dekkareita tuli luettua paljon – mitä enemmän murhia kirjassa oli, sen parempi. Omien sanojensa mukaan se oli hänelle tapa “murhata sairautta”.

 

Apuna tapauksen käsittelyssä toimi myös Suomen Moniääniset ry ja FinFamin omaisryhmä. Tällaisistä ryhmistä Pirjo löysi myös oman kaipuunsa toisten omaisten auttamiseen, ja onkin nyt toiminut kuutisen vuotta omaisryhmän ohjaajana. Pirjo käy luennoimassa mielenterveysongelmista, ja toimii kokemusasiantuntijana. Hänelle mielenterveyden asiat ovat tärkeitä, ja hän haaveilee nyt uuden, juuri sairastuneiden nuorten omaisille tarkoitetun ryhmän aloittamisesta.

Pirjo on edelleen isossa roolissa tyttärensä elämässä, mutta nykyään äänien kuuleminen ja siitä puhuminen on osa normaalia arkea. Pahan olon -päiväkirjaa Pirjon ei ole enää tarvinnut pitää, vaan hän suunnittelee blogin perustamista. 

“Omaisen sairastuessa on tärkeää, että myös itse hakee itselleen apua. Silloin kun läheinen on sairaalassa tai muuten huonossa kunnossa, pitäisi aina muistaa pitää huolta itsestään, jotta on taas kunnossa kun toinen tulee takaisin,” Pirjo neuvoo.



Teksti: Pinja Teponoja

Julkaistu Moniääninen-lehdessä 3/2019. 


Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?