Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Mielikuvituksen vanki

Lisätty 19.08.2021

"Lapsena unohduin usein mielikuvitusmaailmaani, ja koin sen eräänlaisena turvapaikkana. Näin aikuisiällä mielikuvitukseni on edelleen yksi vahvuuksiani, mutta mielenterveysongelmien kautta se on muuttunut kaksiteräiseksi miekaksi. Välillä tuntuu, kuin alitajuntani käyttäisi mielikuvitustani minua vastaan." - Miamria - 


"Vihan ja epätoivon naamiot   

Vaikka koen olevani pääosin positiivinen ja elämäniloinen tyyppi, on masennus ollut jo pitkään osa minua. Minulla oli hyvä lapsuus, mutta olin silti ensimmäisen kerran ala-asteella masentunut ja harkitsin jopa itsemurhaa. Teini-ikäisenä ajauduin vaaralliseen parisuhteeseen, jonka jättämät traumat alkoivat vainota minua kaksikymppisenä. Siihen ikävuoteen mennessä olin kokenut paljon, ja negatiiviset kokemukset ottivat minusta vallan.

Onnekseni olin tällöin jo tavannut parhaan ystäväni ja kämppäkaverini, joka huomasi oireiluni ja puuttui siihen. Hän auttoi minut Kriisikeskuksen avun piiriin, jossa ensimmäisen kerran aloin avaamaan esimerkiksi raiskaus-traumojani. Sain kriisikeskuksesta paljon apua, ja hakeuduin terapiaan.

Terapiaa edeltävälle psykologille kerroin ensimmäisen kerran kuulevani päänsisäisiä ääniä, ja sain osakseni vähättelyä aiheesta. Sieltä minulle ei herunut tippaakaan apua asiaan. Tällöin kuulemani äänet olivat ikään kuin “toisten ihmisten ajatusääniä”, jotka eivät noteeranneet minua vaan keskittyivät omiin ajatuksiinsa, minun pääni sisällä. Päädyin diagnosoimattomana ja lääkkeettömänä terapiaan. Vuoden jälkeen terapeuttini tuli tulokseen, että oireilen liikaa terapiaa varten, ja minun paikkani olisi ennemmin jossain, missä minua voitaisiin tutkia ja diagnosoida.

Kun terapia lopetettiin ennen kesää 2019, putosin erittäin syvään kuoppaan. Ajattelin, ettei minusta ole mihinkään, jos edes psykoterapeutti ei voi minua auttaa. Vietin tämän kesän toisessa kaupungissa työharjoittelussa, ja olin näin ollen kauempana tukiverkosta, joka minulla oli omalla paikkakunnallani.

Tästä alkoi (tietääkseni) ensimmäinen psykoottinen kauteni. Olin epätoivoisen masentunut, mutta en osannut käsitellä tätä tunnetta. Tuntemani suru ja kipu pukivat ylleen vihan ja epätoivon naamiot. Olin tänä kautena huono ystävä ja huono tapailukumppani, ja satutin useaa lähelläni olevaa ihmistä. Muistikuvani tältä kaudelta ovat hämärän verhon alla. Työharjoitteluni onnistuin jollain taikatempauksella kuitenkin suorittamaan kunnioitettavasti, vaikka olin äärimmäisen uupunut.

Hetkessä elämisestä tuli pakkomielle, ja ainoa tapa johon pystyin. En kyennyt tuona aikana käsittämään, että teoillani on seurauksia ja vaikutuksia muihin ihmisiin. En myöskään nähnyt, millaiseksi kylmäksi ja itsekkääksi olennoksi olin kiltistä ja ajattelevaisesta tyypistä muuttumassa.

Tikka

Kesän aikana minulle kehittyi erittäin voimakasluontoinen ja negatiivinen ääni, joka hiljaakin ollessaan tuntui ikään kuin koputukselta takaraivossani. Nimesin äänen Tikaksi. Tikka oli ensimmäinen äänistäni, joka noteerasi minut. Se myös opetti muut kuulemani äänet kommentoimaan tekemisiäni. Äänet alkoivat keskustella minusta keskenään, joten niistä tuli paljon häiritsevämpiä ja itsetuntoani syöviä, vaikka ne Tikkaan verrattuna edelleen olivat melko harmittomia.

Tikka oli sitä mieltä, että minun pitää vain kuolla pois, koska minulla ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa enää jäljellä. Aluksi uskoin tätä ääntä, ja adoptoin sen ajatusmallit omikseni.

Tikan tapa kommunikoida oli aggressiivinen. Se kommentoi tekemisiäni, syyllisti ja kiusasi. Se väitti jyrkästi vastaan kanssani asioissa, joista olin eri mieltä. Se nimitti itsensä omantuntoni ääneksi. Ehkä se jonkinlainen häiriintynyt versio siitä yritti ollakin.

Hädässä ystävä tunnetaan

Sanotaan, että hyvät ystävät tunnistaa hädän hetkellä. Tämä väite ei mielestäni voisi olla enempää oikeassa. Olen onnekas, sillä ympärilläni on ihmisiä, jotka kaikesta huolimatta näkivät minut jossain siellä pahan ihmisen kuoren alla. Minulle pidettiin useita väliintuloja, ennen kuin vihdoin osa näistä minulle sanotuista asioista kolahti. Aluksi ajattelin, että minua pidetään suurennuslasin alla ja kaikki vain ylireagoivat tekemisiini. Kunnes paras ystäväni sanoi minulle, ettei tiedä olenko enää hyvä ihminen. Kaiken tärkeän sanoman seasta tämä lause käynnisti aivoissani erittäin tärkeän ajatustyön, jonka seurauksena tajusin, etten ole ollut oma itseni niin pitkään aikaan, etten tiedä kuka todellisuudessa enää olen. Pikkuhiljaa tajusin alkaa ajattelemaan omilla aivoillani, sillä ymmärsin, etten halua olla tämä ihminen, joka minusta on tulossa.

Helposti se projekti ei alkanut, sillä ajauduin vuoden 2020 alussa taas psykoottiseen masennustilaan, jossa itsemurha ei ollut kaukana. Minua piti elossa vain ajatus, etten saa aiheuttaa vanhemmilleni tilannetta, jossa he joutuvat hautaamaan oman lapsensa. Sitä ei kenenkään pitäisi joutua kokemaan. Varmasti minulla oli muitakin syitä pysyä kiinni elämässä, mutta silloin se tuntui ainoalta, jolla oli merkitys.

Onnekseni tukiverkkoni ei edelleenkään antanut kohdallani periksi, vaan veti minut pintaan masennuksen syövereistä jälleen kerran.

Oman elämäni herra

Pääsin asiakkaaksi psykoosityöryhmään, jossa minut vihdoin otettiin tosissaan. Sain hiukan epämääräisen diagnoosin, mutta sen avulla minulle pystyttiin vihdoin etsimään oikeanlaista lääkitystä.

Lääkityksen avulla sain ensimmäistä kertaa vuosiin vallan omista aivoistani. En enää ollut vain yksi matkustaja sekavassa junassa, vaan ylenin kuljettajaksi. Pystyn nykyään itse auttamaan itseäni kun alkaa ahdistaa. En enää joudu blokkaamaan ääniä jatkuvasti musiikilla ja muulla taustahälyllä, vaan jopa viihdyn omissa ajatuksissani, koska pitkästä aikaa valtaosa niistä on puhtaasti omiani.

Tällä hetkellä minulla on vain yksi ääni. Se ei ole yhtä voimakas ja vihainen, kuin Tikka oli. Ennemmin se on äärimmäisen masentunut, kyllästynyt ja epätoivoinen. Se ei usko, että tulevaisuudella on tarjota minulle mitään, sillä voimavarani eivät tule riittämään. Olen äänen kanssa eri mieltä. Tämänhetkinen projektini on osoittaa tämä ääni vääräksi, sillä en usko pääseväni kokonaan eroon päänsisäisistä äänistä. Uskon kuitenkin, että minun on mahdollista vaikuttaa siihen ja kääntää se positiivisemmaksi. Helppoa se ei tule olemaan, mutta ainakin minulla on motivaatiota.

En ole yksin

Minulla on upea perhe ja ystävät, jotka tukevat ja auttavat minua. Tiedän, etten koskaan tule joutumaan tilanteeseen, missä minun pitäisi selvitä yksin. Se tuo minulle paljon voimaa ja iloa.

Luulen, että omalla kohdallani äänet ovat syntyneet pakonomaiseksi muodostuneesta tarpeesta sulkea kaikki negatiivinen tunne pois. Koska nekin ovat tärkeitä tunteita, ei niitä voi pakottamalla karsia. Kuulemani äänet ottavat nuo tunteet omaksi persoonakseen ja tilanne kärjistyy. Puhumalla läheisteni kanssa pystyn paremmin käsittelemään tunteitani, jopa niitä negatiivisia. Pysyn näin paremmin kärryillä siitä, mikä on totta ja
mikä äänten kärjistämää.

Olen saanut paljon apua vertaistukiryhmistä, ja työharjoittelustani Suomen Moniäänisillä. Näiden avulla olen oppinut erilaisia keinoja selvitä ja kommunikoida äänten kanssa. Pelko totaalisesta järjen menettämisestä on helpottanut, kun on nähnyt että tällaisten asioiden kanssa pystyy elämään, ja ettei niiden kanssa tarvitse jäädä yksin. 

Toivon jatkossa pystyväni itse olemaan tukihenkilönä niille, jotka uivat samankaltaisissa syvissä vesissä, jotka itse olen sukellellut läpi." 



Teksti: Miamria
Kuva: Pixabay 

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?