Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Oskarin kokemustarina äänien kuulemista

Lisätty 24.11.2020

Oskarin kokemustarina on katsottavissa  videohaastatteluna täältä.

Tarinan voi myös lukea tekstimuodossa alta. 


"Olen Oskari Ihalainen, 28-vuotias opiskelija/kuntoutuja. Olen kotoisin Espoosta, mutta asunut Helsingissä jo kohta 10 vuotta. Harrastan retkeilyä ja meditaatiota.

Muistan ensimmäisistä vuosistani aika vähän, niin kuin varmaan useimmat meistä. Asuimme perheeni kanssa kerrostalon kahdeksannessa kerroksessa Espoossa. Muistan myös päiväkotiin menon, sillä ensimmäinen päivä oli vaikea. Totuin kuitenkin päiväkotiin vähitellen ja aloin viihtyä siellä hyvin.

Päiväkodista muistan sen, että odottelin usein vanhempiani illalla. He tekivät kumpikin kaksivuorotyötä. He olivat sopineet päiväkodin kanssa, että minut haetaan puoli tuntia yleisen nukkumaanmenoajan jälkeen, sitten kun he pääsevät töistä, sillä minun ei tarvinnut olla siellä yötä. Muistan myös, että päiväkodin lastenhoitajat pitivät minusta, sillä käyttäydyin aina hyvin.

Isä rakensi meille omakotitalon toisaalle Espooseen ja muutimme sinne, kun täytin kuusi vuotta. Se oli valtavan suuri talo verrattuna kerrostalokaksioomme, ja sain sieltä oman huoneen. Esikoulussa olin jo varsin etevä tehtävissä ja muistan elävästi, kuinka osasin kaikki muut tehtävät, paitsi että en osannut piirtää kulkuneuvoa, vaan luulin sen tarkoittavan liikenneopastetta.

Kouluun mentäessä osasin jo aakkoset ja laskea hieman yksinkertaisia laskutoimituksia. Ala-asteen tärkein opettajani oli Rainer, ehkä noin 30-vuotias miesopettaja. Hän oli empaattinen ja otti luokassa kaikki huomioon. Minä olin luokan parhaita oppilaita jo alakoulussa. Sain hyviä todistuksia ja minulla oli hyviä kavereita luokallani.

Tähän asti voisi sanoa, että kaikki oli mennyt elämässäni varsin hyvin: olin herkkyydestäni huolimatta pärjännyt hyvin päiväkodissa, esikoulussa ja koulussa. Perheeni tulot olivat kasvaneet elämäni aikana ja olimme muuttaneet uuteen, hienoon omakotitaloon Espoossa. Meillä oli sairausvakuutukset ja minulla oli hyviä ystäviä päiväkodissa ja koulussa.

Kun katson lapsuuttani ennen kouluaikaa jälkikäteen, en tiedä oliko kaikki sittenkään niin hyvin. Äitini sairastui rintasyöpään ollessani 5-vuotias. Isäni oli hyvin työorientoitunut ja varsin ankara. Olin äitini silmäterä, ja isä huomioi minua silloin kun ei ollut töissä. Kuitenkin kotini oli jollain lailla suorituskeskeinen ja tunneilmapiiriltään kolkko.

Äitini rintasyöpä leikattiin heti sen jälkeen, kun se tuli ilmi, ja äiti kävi jonkun aikaa sytostaattihoidoissa. Hän kuitenkin toipui varsin nopeasti. Vanhempani varmaan ajattelivat, etten ymmärtänyt tarkasti, miten vakavasta sairaudesta oli kyse, mutta uskon, että olin hyvin peloissani. Äiti oli minun tärkein hoitajani ja hänen päätymisensä leikkaukseen ja syöpähoitoihin oli kuin tieteiskirjasta. Uskon, että ymmärsin enemmän perhettäni kohdanneesta tilanteesta, kuin vanhempani varsinaisesti havaitsivat.

Kouluiässä kohtasin myös isäni vakavan sairastumisen. Vuonna 2002 hänelle tuli suolistotukos ja hän joutui kiireelliseen leikkaukseen. Vaikka tilanne oli vakava, hän toipui lopulta täysin. Uskon, että isän sairastuminen vaikutti niin ikään minun myöhempiin pelkoihini vakavia sairauksia kohtaan.

Pärjäsin koulussa alusta asti todella hyvin. Olin luokan parhaita oppilaita niin ala- kuin yläasteella. Yläasteella olin itse asiassa koko koulun paras oppilas ja päättötodistuksen keskiarvoni oli 9,92. Tällainen menestys ei tullut itsestään, vaan olin kova tekemään töitä ja luin läksyt aina hyvin huolellisesti. Nuorena ajattelin, että se on ihan tavallista, niinhän oli oppinut lapsena tekemään. Sain käytännössä aina kymppejä kokeista ja vanhempani olivat tyytyväisiä menestyksestäni – jopa isäni sanoi, että ei aina tarvitse menestyä niin hyvin.

Ensimmäiset viitteet mielenterveysongelmistani tulivat yläasteella. Sain sattumalta sovitun lääkärintapaamisen kotiin viemisenä lähetteen nuorisopsykiatrian poliklinikalle, johon minut ohjattiin pakko-oire-epäilyn vuoksi. En itse tunnistanut ongelmaani vielä ollenkaan, mutta se osoittautui myöhemmin varsin pitkäaikaiseksi seuralaiseksi.

Viihdyin rippikoulussa erittäin hyvin. Pidin etenkin isosista ja heidän järjestämästään ohjelmasta. Heidän suosituksestaan päätin itsekin hakea isoskoulutukseen. Aloin rippikoulun jälkeen myös ohjata seurakunnan lastenkerhoa. Seurakunta vuodet olivat minulle hyvää aikaa – sain pysyviä ystävyyssuhteita, positiivisia hengellisiä kokemuksia ja paljon mielekästä tekemistä.

Lukioon mentäessä ahdistukseni kuitenkin paheni ja sain lähetteen psykoterapiaan. Se auttoi, kuten aika monesti ilmeisesti käy, vasta viiveellä. Lukiossa päivät olivat pitkiä ja ohjasin vielä kerhoa ja kävin isoskoulutuksessa samaan aikaan. Terapian ensimmäisen vuoden jälkeen lääkäri kirjoitti minulle jatkolausunnon terapian jatkamista varten, ja se on yksi osuvimmista lausunnoista, joita olen koskaan saanut: ”Hänellä on ilmeinen taipumus ottaa itselleen liikaa tehtäviä, jolloin uupuu. Silloin tunteet ailahtelevat, mieliala laskee, tulee tunteiden säätelyn ongelmia, univaikeuksia, erilaisia somaattisia oireita ja niihin liittyvää ahdistuneisuutta, hallinnan menettämisen ja sairastumisen pelkoa.”

Kuvaus kertoo tietyllä tavalla kahdesta eri maailmasta, joiden välillä elin: välillä olin todella ahdistunut ja halusin kuolla, välillä olin todella iloinen ja vietin elämäni parhaita hetkiä seurakunnassa. Onneksi minulla oli tukea saatavilla, ja pärjäsin lukiossa lopulta todella hyvin.

Kirjoitukset loppuivat jo syyskuun aikana ja minulle jäi lukion jälkeen noin kolme kuukautta aikaa reflektoida elämääni. Tein sitä sekä terapiassa että paljon myös kotona. Elämäni täytti entistä suurempi merkityksettömyyden tunne. Toisaalta mielessäni oli jo tulevaisuus: olin vuoden alussa menossa siviilipalvelukseen.

Siviilipalvelus jännitti minua etukäteen paljon, sillä se oli ensimmäinen kerta, kun olin lähdössä pidemmäksi aikaa kodin ulkopuolelle. Loin tälle irtautumiselle liian suuret odotukset ja paineet. Jo lähtiessäni tiesin aika varmasti, että siviilipalvelus ei tulisi menemään ilman ongelmia.

Päästyäni siviilipalveluskeskukseen Lapinjärvelle olin ahdistunut ja hieman poissa tolaltani. Ensimmäinen psykoosini alkoikin jo siviilipalveluksen ensimmäisen päivän iltana. Koin esimerkiksi vahvasti, että siviilipalvelusryhmäni ohjaaja puhuu juuri minulle, että hänen sanansa olivat minulle osoitettuja. Näin seuraavan yönä myös hyvin kummallisia ja levottomia unia. Todellisuudentajuni alkoi hämärtyä.

Seuraavana päivänä pelkäsin jo, että ruokani on myrkytettyä. En saanut syötyä käytännössä mitään. Kerroin ahdistuksestani siviilipalvelusohjaajalleni ja hän järjesti ajan lääkärille kiireellisesti. Keskusteltuani lääkärin kanssa, oli selvää, etten voisi jatkaa siviilipalvelusta. Lähdinkin toisena palveluspäivänä kohti kotia varsin sekavassa mielentilassa. Kotimatka oli täynnä sekavia ajatuksia ja harhaluuloja myrkytetystä ruoasta.

Päästyäni kotiin psykoosioireeni jatkuivat. Todellisuudentajuni oli niin vääristynyt, että ajattelin, että isäni hakkaa äitiäni. Tämä ajatus tuli jälkikäteen ajateltuna siitä, että siviilipalveluksen luennolla oli puhuttu perheväkivallasta. Ehdotin äidille isän kuulematta, että voimme lähteä turvakotiin pakoon – että tämän ei pidä antaa jatkua. Oikeasti mitään perheväkivaltaa ei koskaan ollut tapahtunut, mutta uskoin siihen sata prosenttisesti.

En edelleenkään saanut syötyä – nyt pelkäsin, että mikrosta tulee säteilyä, joka pilaa ruokani. Nukuin epäsäännöllisesti ja unen ja valveen raja oli häilyvä. En tiennyt mikä oli totta ja mikä ei. Kokemus oli kaiken kaikkiaan hyvin pelottava ja stressaava. Vanhemmilleni oli selvää, että tarvitsin lääkärin apua. Isä saikin minut houkuteltua lähtemään lääkäriin ehkä päivän päästä siitä, kun tulin siviilipalveluksesta kotiin. En ole itse aivan varma, menikö päivä vai kaksi, koska olin niin sekava.

Päädyin erilaisten vaiheiden jälkeen Jorviin psykiatrian päivystykseen. Siellä minua haastateltiin lisää ja psykoosioireita ilmeni useita. Lääkärin, hoitotiimin ja minun yhteinen päätöksemme oli, että jään viikonlopun yli selvittelemään psyykkistä tilaani sairaalaan. Sairaalassa stressireaktioni pääsi rauhoittumaan ja oloni parani nopeasti. Pääsin pian kotiin ja sain jatkohoitoa psykoosipoliklinikalla.

Olin Jorvin sairaala psykoosipoliklinikalla potilaana noin puoli vuotta. Siellä selviteltiin kokemustani ja pidettiin huolta siitä, että sama ei toistuisi. Lääkäri arvioi siinä vaiheessa, että merkkejä psykoosisairaudesta ei kuitenkaan ole. Luin keväällä 2012 pääsykokeisiin ja pääsinkin ensimmäisellä yrittämällä sisään toivomalleni alalle, kehitysmaatutkimukseen. Koska lääkärini työskenteli myös YTHS:llä, sain siirron sinne yliopiston alettua.

Pakko-oireilu käsien pesun muodossa jatkui yliopiston ensimmäisten vuosien aikana vaihtelevasti. Välillä olin hyvävointinen ja vain vähän ahdistunut, välillä oireilin pahemminkin. Jälkeenpäin ajateltuna stressin lisääntyminen opintojaksojen loppupuolilla hankaloitti oloani selvästi.

Eräs tällainen taitekohta oli 2014 kevätlukukaudella. Olin ollut talvella jo selvästi enemmän ahdistunut ja se vaikutti talvella myös mielialaani. Ahdistukseni oli niin pahaa, että aloin harkita itseni vahingoittamista. Olin enenevissä määrin sekavissa mielentiloissa ja vietin liian paljon aikaa omien ajatusteni kanssa. Tämä johti lopulta siihen, että päädyin Auroran sairaalaan suljetulle osastolle noin kuukauden ajaksi itsetuhoisuuden ja vaikeiden pakkoajatusten kanssa.

Sairaalassa jälleen pahin stressi ja ahdistus menivät piakkoin ohi. Siellä oli myös aikaa tehdä uudenlaisia kokeiluita ja levätä pidemmän aikaa. Yksi tällainen kokeilu, jonka päätin itse aloittaa, oli, että en pessytkään käsiä ennen ruokailua. Aluksi se tuntui hyvin pelottavalta, mutta järjellä tiesin, että en kuolisi siihen (niin kuin ajattelin tunnetasolla). Uuden opettelua kesti jonkin aikaa ja se toimi – pääsin eroon suuresta osasta pakonomaista käsienpesua sairaalasta pääsyyn mennessä.

Tällä kertaa toipuminen sairaalajakson jälkeen oli hieman hitaampaa. Olin sairauslomalla jälleen parisen kuukautta ja olin jo sairaalassa alkanut selvästi toipumaan. Tällä kertaa suurin ongelmani elämässäni tuntui olevan tylsyyden tunne. Elämäni oli jotenkin tauolla, kun ei ollut mitään tärkeää tekemistä ja koin ajan menevän hyvin hitaasti. Olin sairaalajakson jälkeen päiväsairaalassa noin kuukauden, mutta en oppinut siellä mielestäni mitään ihmeellistä uutta itsestäni tai sairaudestani. Koska voin jo melko hyvin, minut kotiutettiin sieltä etuajassa.

Seuraava vuosi meni pitkälti opiskeluiden parissa. Voin taas mainiosti, kun sain elämääni kiinnostavia virikkeitä. Oppiala, jolla olin, oli selvästi oikea, ja paahdoin eteenpäin niitä kursseja, jotka olivat sairauden vuoksi jääneet tekemättä. Taisin jälleen kuitenkin innostua ottamaan liian ison palan kerralla. Tämä kävi ilmi, kun kesällä alkaneet avoimen yliopiston kurssit jatkuivatkin vielä alkavan syyslukukauden päälle. Tämä päällekkäisyys yllätti minut, ja jouduin todella pinnistelemään, että saisin kaikki tehtävät tehtyä. Stressitasoni nousi ja nousi, ja kuljin deadlinesta toiseen. Lopulta mieleni ei enää kestänyt, vaan aloin kuulla ääniä.

Äänten kuuleminen oli aluksi hyvin pelottava kokemus. Pelkäsin, että olen tulossa hulluksi, ja että äänet ottavat minut kokonaan valtaansa. Koska äänet haukkuivat minua erittäin rumasti ja käskivät minua tappamaan itseni, pelkäsin, että menetän kontrollini ja ajaudun itsemurhaan. Onneksi minulla oli yhä kontakti YTHS:n psykiatriin, jolle soitin pian äänien alkamisen jälkeen. Sain apua ensihätään varsin nopeasti. Esimerkiksi lääkitystäni muutettiin niin, että antipsykoottista lääkettä määrättiin enemmän.

Toinen, ehkä vielä tärkeämpi apu äänien kuulemiseen tuli sattumalta. Olin Suomen kipu ry:n vertaistukikokouksessa, jossa pyöri erilaisia materiaaleja, joita sai ottaa, jos koki ne tarpeellisiksi. Siellä oli Suomen moniääniset ry:n Sisäinen ääni – opas ääniä kuuleville ja heidän omaisilleen. Otin sen mukaani ja luin kotiin päästyäni sen huolella. Oppaan tuoma lisätieto ja hallintakeinot rauhoittivat mieltäni suuresti.

Äänimyönteinen lähestymistapa auttoi suhtautumaan ääniin, jotka jatkuivat minulla lähes päivittäin seuraavaan kesään asti. Äänet olivat sisällöltään negatiivisia, aggressiivisia ja pelottavia. Ne myös haukkuivat ja syyttelivät minua. Sisäinen ääni -opas tarjosi myös hallintakeinoja äänien kanssa toimeen tulemiseen. Kokeilin niistä monia ja sain apua muutamista.

Kokeilin ensiksi hallintakeinoa vastaa äänille. Se tuntui sinänsä järkevältä, koska äänet olivat mielestäni usein väärässä. Esimerkiksi jos ääni sanoi ”olet huono”, vastasin ”ei, olet väärässä”. Toisaalta tämä keino ei ollut kaikista tehokkain itselläni, sillä äänet toistivat viestejään usein ja keskustelu ajautui helposti jankuttamiseksi.

Aika pian päätin kokeilla muitakin menetelmiä ja nähtyäni Suomen moniäänisten mainoksen ääniä kuulevien vertaisryhmästä, päätin mennä kokeilemaan. Siellä oli mielestäni erittäin ymmärtäväinen ja lämmin tunnelma, ohjaaja oli itsekin ääniä kuuleva ja kertoi omista kokemuksistaan avoimesti. Vertaisryhmään meno ja siellä äänistä puhuminen helpotti sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Ensinnäkin sai purkaa ahdistustaan ja vaikeita tunteitaan ryhmässä. Toiseksi tuli sellainen olo, että äänien kanssa voi oppia elämään. Tämä lisäsi toivoa toipumisesta.

Kokeilin jonkin aikaa menetelmää varaa äänille tietty aika päivästä. Se ei minun kohdallani ollut kovin toimiva menetelmä. Pystyin kyllä jossakin määrin sanomaan äänille vastaan ja kehotin niitä olemaan häiritsemättä muulloin kuin sovittuna aikana, mutta en itse pystynyt kovin hyvin pitämään kiinni ajoista, jotka oli sovittu äänien kanssa keskustelulle. Päätin luopua tämän menetelmän käytöstä, koska olo helpotti paljon ääniryhmässä käymisen vuoksi.

Olen myös kirjoittanut äänistä päiväkirjaa. Joskus kirjoitan vain mitä äänet sanovat, joskus analysoin niiden taustalla olevia tunteita ja ajatuksia. Ääneni ovat tosiaan lähes yksinomaa ilkeitä ja haluavat minun vahingoittavan itseäni. Aika usein mietin päiväkirjassani miksi-kysymystä. Esimerkiksi jos ääni sanoo, tapa itsesi, mietin, miksi se sanoo niin/miksi minun muka pitäisi tappaa itseni. Tämä johtaa lähes aina hyvin ontuviin perusteluihin, esimerkiksi siihen, että et ole tänään tiskannut tiskejä. Tällöin saan perspektiiviä äänten ja todellisuuden välille: jos niiden mielestä minun pitäisi tehdä itsemurha vain tiskien tiskaamattomuuden takia, on tilanne varsin absurdi ja voin järjellä ajatella asioiden olevan ihan hyvin.

Ääneni ovatkin mielestäni jollain lailla kummallisia tai äärimmäisiä viestejä vaikeista tunteista. Esimerkiksi koen syyllisyyttä helposti. Tällöin äänet saattavat taas kehottaa hakkaamaan itseni, jolloin ajattelen, että nyt koen syyllisyyttä ja se on aivan tarpeetonta tässä määrin. Toisaalta myös turhautuminen voi johtaa samankaltaisiin ääniin. Silloin haluaisin pois tilanteesta ja äänten viesti ”tapa itsesi” viittaa siihen, että koen, että tilanne on liian hidastempoinen tai tylsistyttävä.

Minun kohdallani voisi hyvinkin sanoa, että äänet puhuvat hyvin kömpelöllä ja vaikeasti ymmärrettävällä kielellä aika tavallisten kokemusten herättämistä tunteista. Esimerkiksi, jos olen epäonnistunut, vaikka vain jossain pikkuasiassa, äänet saattavat sanoa: olet paska – tapa itsesi. Olen miettinyt mitä äänet tällä tarkoittavat ja miksi ne puhuvat tällä karkealla kielellä. Jossain määrin ymmärrän äänien kumpuavan sisäisestä korkeasta vaatimustasostani, mutta toisaalta ajattelen, että äänet ovat mielen sairaan osan puhetta minulle. Varmasti osansa on lapsena koetuilla vaatimuksilla, mutta ei kukaan muu kuin ääneni ole minulle koskaan puhunut niin rumasti.

Toisaalta ääniin liittyy usein myös pelko. Olen ajatellut asian niin, että äänet yrittävät varoittaa minua uhkasta, jonka ne luulevat olevan läsnä. Tämän yhdistän jälleen lapsuuteeni ja vanhempien sairauteen: pelkäsin, että jään yksin ja kuolen ilman vanhempiani. Tämän vuoksi olen oppinut, että minun pitää pärjätä erittäin hyvin, etten jää yksin ja kuole – tai ainakin niin ajattelen jonkun osan aivoistani ajattelevan. Tässä mielessä lapsena koettu stressi on ikään kuin jäänyt kehooni ja aivojen varhaisiin osiin, ja muistuttaa minua äänien muodossa, jos koen olevani vaarassa.

Sain siirron kaupungin psykiatrian poliklinikalle keväällä 2016. Siellä kokeilin uusia lääkkeitä, sain oman hoitotiimin ja minulla todettiin myös skitsofrenia, kun aikaisempana diagnoosina oli ollut määrittämätön ei-elimellinen psykoosi. Skitsofreniadiagnoosin saaminen oli aluksi järkytys, sillä tiesin, että se on hyvin vaikea sairaus. Toisaalta sen saamiseksi riittää nykyään, että kuulee ääniä kuukauden ajan säännöllisesti.

Kun ajattelen diagnoosin saamisen aikaa jälkikäteen, näen että se oli tietyllä tavalla yksi askel kohti toipumista. Se, että hoito on pitkäjänteistä ja tiivistä, on ollut minulle todella paljon hyödyksi. Lisäksi olen saanut apua taloudellisiin asioihin ja minulle on tehty erilaisia psykologisia testejä. Kokeilin myös useita eri lääkkeitä, mutta mikään niistä ei ole vienyt ääniä pois.

Olen hakenut useaa eri kuntoutusmuotoa Kelasta ja toisiin hakemukseen olen saanut hylkäävän päätöksen ja toisiin myöntävän päätöksen. Tässä mielessä kuntoutuksen alkamiseen meni varsin pitkä aika sen jälkeen, kun sain uuden hoitotiimin. Ensin jatkoin opiskelua kuntoutustuen turvin, mutta se tuntui lopulta liian vaikealta. Sen jälkeen kävin ammatillisen kuntoutusselvityksen, josta minut ohjattiin työllistymistä edistävään ammatilliseen kuntoutukseen. Tähän on mennyt yhteensä noin kolme vuotta, jonka aikana olen välillä ollut kuntoutuksessa, välillä odottanut uutta päätöstä ja välillä opiskellut itsenäisesti. Myös koronapandemian alku viivästytti viimeisimmän kuntoutukseni alkamista.

Pääsin elokuussa 2020 työkokeiluun Kirkon ulkomaanavulle, joka on Suomen suurin kehitysyhteystyöjärjestö. Olen ollut siellä kolmena päivänä viikossa ja tehnyt yliopisto-opintojani vastaavia tehtäviä. Olen viihtynyt hyvin ja työ on ollut mielenkiintoista. Toisinaan minulla on yhä huonoja päiviä, mutta se on ihan okei. Silloin soitan pomolleni, ja kerron, että olen sairaana. Kuntoutuksessa tällainen on helppoa ja myös työnantajani on suhtautunut siihen hyvin. Joskus myös pidän pidempiä taukoja työpäivän aikana, jos alan kuulla paljon ääniä tai ahdistus kasvaa liian korkeaksi.

Uskoni tulevaisuuteen on tällä hetkellä varsin korkealla. Uskon työllistyväni omalle alalleni seuraavan vuoden sisään. Uskon myös, että pystyn tekemään ainakin osa-aikaisesti töitä, josta voin saada oikeaa palkkaa. Uskon, että vaikuttamiseen liittyvät järjestötyöt ja koronakeväällä aloitettu kokemusasiantuntijakoulutus vievät minua niin ikään eteenpäin. Jos en pääsekään täysipäiväisesti työelämään, voin kuitenkin tehdä mielekkäitä töitä osa-aikaisesti ja olla osana järjestöjen toimintaa. Ennen kaikkea uskon, että olen matkalla kohti merkittävää toipumista, jolloin voin olla merkityksellinen osa yhteiskuntaa."


Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?