Minä olen Elli, ääni Suvin päässä. Juuri keksin tuon nimen itselleni. Kastejuhlat pidettäköön myöhemmin. (Mitenköhän sekin onnistuu, kun ei ole edes kehoa...) Synnyin kuitenkin kesällä 2012. Silloin Suvi oli palavan rakastunut puolituntemattomaan muusikkoon. Samoihin aikoihin hän suorastaan ahmi musiikkivideoita Youtubesta ja tutustui numerologiaan. Silloin aloin ensimmäisiä kertoja esiintyä musiikkina.

Olen kohta 66-vuotias ja aina ollut herkkä ja kauneuteen pyrkiväinen. Sulkeutuneena ja seksuaalisessa häiriössä aloin kuulla monenlaisia ääniä 26-vuotiaana. Tulin uskoon Jeesukseen samoihin aikoihin ja niinpä myös enkelien äänet alkoivat ohjata minua kohti parempaa elämää.

Tukiverkoston puutteessa aloin kuitenkin käyttää alkoholia ja ajauduin huonojen ihmissuhteisiin. Lääkäreiltä en kokenut saavani apua. Kuulemani äänet muuttuivat pahemmiksi ja hyvinkin häiritseviksi. Huomasin jo silloin, että rauhallisuus, äänistä kertominen ja pyhyyden kokeminen auttoivat.

Lähde: Living with Voices

Olen 27-vuotias nainen ja suoritan parhaillani ammatillista harjoittelua mielenterveyshoitajaksi.

Nuorena en ollut kovin itsevarma; minua kiusattiin ala-asteella, enemmänkin henkisesti kuin fyysisesti. Minut jätettiin aina ryhmän ulkopuolelle ja kustannuksellani pidettiin hauskaa. Olisin halunnut olla siisti, mutta ympärilläni ihmiset esimerkiksi teeskentelivät, että olin näkymätön. Nostaessani maahan pudonneen tavaran he saattoivat ihmetellä, että tavarahan leijui – olin heille näkymätön. Minua myös syytettiin kaikesta: jos joku tavara oli kateissa, minun sanottiin varastaneen sen.

Elämä tulkitaan usein polkuna: suorana linjana, jota kuljemme järjestelmällisesti etappi kerrallaan. Mutta jokainen, jolla on ollut psyykkisiä sairauksia – tai melkein mikä tahansa pidempikestoinen sairaus – tietää, ettei parantuminen ole lineaarista. Parantuminen on aaltoliike, jossa tulee toisinaan takapakkia. Siksi, kun minua pyydettiin kertomaan tarinani, kerron sen mieluummin kysymysten välityksellä.

Kirjasta Living with Voices - stories of recovery

Frank on 38-vuotias mies. Hän suoritti lähihoitajan tutkinnon vuonna 1989 ja jatkoi opintojaan iltakoulussa. Tämän jälkeen hän opiskeli yliopistossa biologiaa kaksi vuotta ja sitten psykologiaa neljä vuotta.

Matka äänien alkamisesta niiden hallinnan saavuttamiseen on kestänyt monta vuotta. Äänien kuulemisesta kertominen oli merkittävä askel kohti parempaa elämää – vasta silloin aloin löytää tapoja äänien käsittelyyn.

Olen Juha ja kuulen jatkuvasti ääniä. Olen myös kokemusasiantuntija eli olen oman kokemuksen rinnalle hakenut kokemusasiantuntijakoulutuksen. Käyn kertomassa kokemuksistani niin terveydenhuollon työntekijöille ja opiskelijoille kuin vertaisillenikin.

*Alkuperäinen tarina: Voice Collective

Minua pelottaa, kun kuulen ääniä ja näen näkyjä. Äänet uhkaavat minua joka päivä, pyytävät minua tekemään asioita joita en halua, asioita joiden tiedän olevan väärin ja vaarallisia. Ne myös sanovat, että minua tarkkaillaan ja että ihmiset eivät ole niitä joita väittävät olevansa. Äänet myös huutavat minulle ja puhuvat keskenään tekemisistäni. Välillä tuntuu siltä kuin ne olisivat saaneet vallan minusta ja ympärilläni olevista ihmisistä. Pahimpina hetkinä tuntuu siltä kuin olisin vankina toisessa maailmassa ilman pakomahdollisuutta.

Ääniä oli jatkuvasti. Jos muutama minuutti oli ilman ääniä, niin sai olla kiitollinen. Äänet olivat jatkuvasti läsnä. Jos joku puhui minulle niin jouduin keskittymään sekä ääniin, että toisen ihmisen sanomaan. Se ei onnistunut aina. Lisäksi äänien kertomisesta tuli tuntemuksia sen mukaan mitä sanottiin. Jos oli muita läsnä, minun piti keskittyä etten reagoinut ääniin. Sosiaalisessa tilanteessa ääniltä tuli usein esimerkiksi ehdotuksia seksuaaliseen toimintaan jonkun läsnäolijan kanssa. Tätä tapahtui niin miesten kuin naistenkin seurassa. Erityisen häiritseviä ehdotukset olivat silloin, kun ne koskivat perheenjäseniä. Niinkin arkinen asia kuin vessassa käyminen oli kauheaa, sillä äänet reagoivat ja olivat ilkeitä myös siellä. Tunteena oli rauhan menetys mitä yksityisimmässä paikassa. Toivoin, ettei kaikista ilkeimpiä ääniä ja ajatuksia tulisi vessassa käydessä, koska ne tuntuivat tosi pahoilta siellä.

Muistan kuulleeni ääniä tai oikeastaan äänen ensimmäisen kerran 16- vuotiaana eräänä syysiltana. Se haukkui minua. Olin muutenkin tuohon aikaan ahdistunut ja vetäytynyt. Ajattelin sen olevan minulle hieman tuntemattomampi kaveri, joka oli paikalla ja jutteli ystäväni kanssa. Muistan kuinka seisoin hieman syrjemmässä potien huonoa oloa ja ahdistusta. En oikeastaan millään tavalla edes ihmetellyt tuota pääni sisäistä ääntä. Alussa nuo pääni äänet haukkuivat minua. Kuljeskelin yleensä yksikseni ja välttelin ihmiskontakteja. Oli helpompi olla yksin. Äänet tosin seurasivat minua joka paikkaan. Lähdin ulos vasta kun ilta oli saapunut. Nautin pimeistä illoista. Kuljin yksikseni jonkin aikaa. Poltin tuolloin kannabista. Käytin myös kohtuullista enemmän alkoholia, lähinnä viikonloppuisin. Minusta tuntui myös, että minua seurattiin mihin ikinä meninkään.