Elämä tulkitaan usein polkuna: suorana linjana, jota kuljemme järjestelmällisesti etappi kerrallaan. Mutta jokainen, jolla on ollut psyykkisiä sairauksia – tai melkein mikä tahansa pidempikestoinen sairaus – tietää, ettei parantuminen ole lineaarista. Parantuminen on aaltoliike, jossa tulee toisinaan takapakkia. Siksi, kun minua pyydettiin kertomaan tarinani, kerron sen mieluummin kysymysten välityksellä.

Kirjasta Living with Voices - stories of recovery

Frank on 38-vuotias mies. Hän suoritti lähihoitajan tutkinnon vuonna 1989 ja jatkoi opintojaan iltakoulussa. Tämän jälkeen hän opiskeli yliopistossa biologiaa kaksi vuotta ja sitten psykologiaa neljä vuotta.

Matka äänien alkamisesta niiden hallinnan saavuttamiseen on kestänyt monta vuotta. Äänien kuulemisesta kertominen oli merkittävä askel kohti parempaa elämää – vasta silloin aloin löytää tapoja äänien käsittelyyn.

Olen Juha ja kuulen jatkuvasti ääniä. Olen myös kokemusasiantuntija eli olen oman kokemuksen rinnalle hakenut kokemusasiantuntijakoulutuksen. Käyn kertomassa kokemuksistani niin terveydenhuollon työntekijöille ja opiskelijoille kuin vertaisillenikin.

*Alkuperäinen tarina: Voice Collective

Minua pelottaa, kun kuulen ääniä ja näen näkyjä. Äänet uhkaavat minua joka päivä, pyytävät minua tekemään asioita joita en halua, asioita joiden tiedän olevan väärin ja vaarallisia. Ne myös sanovat, että minua tarkkaillaan ja että ihmiset eivät ole niitä joita väittävät olevansa. Äänet myös huutavat minulle ja puhuvat keskenään tekemisistäni. Välillä tuntuu siltä kuin ne olisivat saaneet vallan minusta ja ympärilläni olevista ihmisistä. Pahimpina hetkinä tuntuu siltä kuin olisin vankina toisessa maailmassa ilman pakomahdollisuutta.

Ääniä oli jatkuvasti. Jos muutama minuutti oli ilman ääniä, niin sai olla kiitollinen. Äänet olivat jatkuvasti läsnä. Jos joku puhui minulle niin jouduin keskittymään sekä ääniin, että toisen ihmisen sanomaan. Se ei onnistunut aina. Lisäksi äänien kertomisesta tuli tuntemuksia sen mukaan mitä sanottiin. Jos oli muita läsnä, minun piti keskittyä etten reagoinut ääniin. Sosiaalisessa tilanteessa ääniltä tuli usein esimerkiksi ehdotuksia seksuaaliseen toimintaan jonkun läsnäolijan kanssa. Tätä tapahtui niin miesten kuin naistenkin seurassa. Erityisen häiritseviä ehdotukset olivat silloin, kun ne koskivat perheenjäseniä. Niinkin arkinen asia kuin vessassa käyminen oli kauheaa, sillä äänet reagoivat ja olivat ilkeitä myös siellä. Tunteena oli rauhan menetys mitä yksityisimmässä paikassa. Toivoin, ettei kaikista ilkeimpiä ääniä ja ajatuksia tulisi vessassa käydessä, koska ne tuntuivat tosi pahoilta siellä.

Muistan kuulleeni ääniä tai oikeastaan äänen ensimmäisen kerran 16- vuotiaana eräänä syysiltana. Se haukkui minua. Olin muutenkin tuohon aikaan ahdistunut ja vetäytynyt. Ajattelin sen olevan minulle hieman tuntemattomampi kaveri, joka oli paikalla ja jutteli ystäväni kanssa. Muistan kuinka seisoin hieman syrjemmässä potien huonoa oloa ja ahdistusta. En oikeastaan millään tavalla edes ihmetellyt tuota pääni sisäistä ääntä. Alussa nuo pääni äänet haukkuivat minua. Kuljeskelin yleensä yksikseni ja välttelin ihmiskontakteja. Oli helpompi olla yksin. Äänet tosin seurasivat minua joka paikkaan. Lähdin ulos vasta kun ilta oli saapunut. Nautin pimeistä illoista. Kuljin yksikseni jonkin aikaa. Poltin tuolloin kannabista. Käytin myös kohtuullista enemmän alkoholia, lähinnä viikonloppuisin. Minusta tuntui myös, että minua seurattiin mihin ikinä meninkään.

Aloin kuulla ääniä kaksi eri kertaa ja kokemukset ovat hyvin erilaisia.

Nuorena kuljin epätiedostavasti ja kuin sumussa. Näin vanhempana alkaa kirkastua. Olen kuin muut: menin nuorena aikuisena pirstaleiksi, mutta rakennuin säröistä uudeksi.

Vaikeista perheolosuhteista lähtöisin olevan Sarin tie kohti tasapainoista elämää ei ole ollut helpoin mahdollinen. Saatuaan vesivärit herkkä nuori löysi kuitenkin taiteen, eikä siltä tieltä ole ollut paluuta. Nyt työkyvyttömyyseläkkeellä oleva Sari maalaa ammatikseen ja pitää useita näyttelyitä joka vuosi.  Hän haluaa myös auttaa muita kaltaisiaan.