”Äänet alkoivat, kun olin kokenut voimakkaan tunnereaktion. Ensimmäisen psykoosini koin vuonna 1993. Häiläsin polkupyörällä ympäri kaupunkia 6 kuukauden ajan, olin itsetuhoinen ja jouduin lopulta sairaalaan. Aluksi jouduin suljetulle osastolle 2 viikoksi.
Olin samaan aikaan taidekoulussa ja kävin sitä sairaalasta käsin. Koulu kesti 3 vuotta silloin. Sain sen käytyä läpi, mutta jälkeenpäin harmitti, kun en mennyt 4. vuodelle. Se oli silloin vapaaehtoinen, mutta minä koin, että nyt riitti.
Olin usein sairaalassa, kun ei tahtonut löytyä sopivaa lääkettä. Lääkäri kuitenkin totesi, että en kuulu sairaalaan. AA-klinikallakin juoksin yhtenään. Minulla oli aluksi diagnoosina skitsofrenia, mutta myöhemmin se muutettiin skitsoaffektiiviseksi häiriöksi.
Kuulin paljon ääniä ja näin harhoja. Äänet olivat todella häiritseviä ja olin hyvin itsetuhoinen. Luulin, että minulla oli yliluonnollisia kykyjä. Ja että kaikki tunsivat minut ja tekivät kiusaa. Televisio-ohjelmat olivat kaikki minun elämääni koskevia. Vuonna 2003 äitini kuoli ja sen jälkeen tilanteeni rauhoittui ja sairaalareissut loppuivat.
Olen kokeillut paljon eri lääkkeitä, niin syövän kuin psyykkisen sairauteni vuoksi. Onneksi Suomessa on saatavilla hyvät hoidot. Olen joutunut käyttämään niitä paljon. Suosittelen kaikille, että jos jokin lääke ei sovi ja vaikeuttaa psyykkistä tai fyysistä oloa, niin ota yhteys lääkäriin. On ihan turha kärsiä kotona, kun voi saada hyvän, paremmin sopivan lääkkeen.
Pitkään selvisin ilman mitään muita ihmeempiä sairauksia. Olin tosin välillä huonossa kunnossa psyykkisesti, mutta minulla oli onneksi hoitokontakti psykiatrian poliklinikalla. Jossain vaiheessa liityin Suomen Moniääniset ry:een. Siitä oli paljon apua, kun sai vertaistukea.
Ääniä olen kuullut nyt jo yli 30 vuotta ja ne ovat nyt paljolti hallinnassa. Pahimmat äänet jäivät ajan myötä pois, ja muiden äänten kanssa olen oppinut elämään. Välillä juttelen äänteni kanssa. Minulla on aina ollut tapana puhua itsekseni yksin kotona ollessani, siinä en tarvitse edes ääniä juttukaveriksi. Kun maalaan, en kuule ääniä lainkaan, tai jos muuten keskityn johonkin, kuten käsitöihin tai muihin harrastuksiin.
Suojelusenkeli on varmaan ollut aina olkapäälläni, koska kaikesta huolimatta minulla menee tällä hetkellä ihan hyvin. Maalaan ja pidän näyttelyitä vähintään 5 kertaa vuodessa, joista yleensä ainakin yksi on yksityisnäyttely. Taide on minulle kaikki kaikessa ja yhtä tärkeää kuin hengittäminen, eräs sanoi sen minusta ja se on niin totta.”
Teksti: Sari