Olen kohdannut elämässäni eri tasoista väkivaltaa – erityisesti itseeni kohdistuvaa
henkistä väkivaltaa. Henkinen väkivalta on vaurioittanut minua syvästi ja vaikuttanut
minäkuvani kehittymiseen. Henkinen väkivalta on aiheuttanut minulle posttraumaattista stressiä ja monenlaista psykosomaattista oirehdintaa usean vuosikymmenen ajan. Minun ytimeni on sen seurauksesta vaurioitunut.
Olen usein miettinyt syitä väkivaltaan, jota olen itseeni kohdistanut. Olen ollut itsetuhoinen. Rikkonut itseäni. Sanoin, teoin ja ajatuksin. Eniten ajatuksiani ovat ohjailleet väkivaltaiset, itseeni kohdistuvat uskomukset. Kuinka olen turha, mitätön ja arvoton. Kelpaamaton. Etten ansaitse mitään hyvää kohdalleni tapahtuvaksi, etten olisi rakastamisen ja hellyyden arvoinen.
Olen herännyt monena aamuna hymyyn. Uniseen kainalooni on mönkinyt karvainen
otus. Pörrökuonoinen luppakorva, pieni koiranpentu. Pieni Pöpö. Olen saanut mahdollisuuden opetella, miltä tuntuu ottaa vastaan altruistinen hellyys.
En ole koskaan ymmärtänyt, mitä on äidinvaisto. Raskaaksi en ole tahtonut tulla. Vauvoista en ole mitään tajunnut. En ole edes halunnut pitää niitä sylissä. Äitiys on
ollut itselleni hepreaa, ja siksi tuo elämänalue on itselläni jäänyt tyhjäksi lehdeksi.
Enää en voi edes omia lapsia saada. Kuinka väärässä olinkaan. Elämääni on
tassutellut ihme.
Olin 10 kuukautta parisuhteessa, jossa en osannut huolehtia omista rajoistani.
Mies muutti kotiini asumaan, oikeastaan edes minulta lupaa kysymättä. Siitä
lähtien aloin ohittaa kaikki omat tärkeät tarpeeni – toisen tarpeiden edessä alistuen. Suhde päättyi tulehtuneesti 10 kuukautta sitten. Tämä kaikki on saanut
minut pohtimaan reviiriä nimeltä ”EI”.
Olen pitkin RVMT-koulutustani pohtinut, mitä myötäelävyys on minussa itsessäni. On tuntunut siltä, että menneet tuhoisat ihmissuhteet ovat tehneet minusta tyhjän. Minun on ollut vaikea keskittyä aidosti toisen äärelle. Tai vastaavasti olen eläytymiskyvyssäni romahtanut toisen mukana murheiden kaivoon –ymmärtämättä, että empatiataitoon tarvitaan ensisijaisesti luja itsemyötätunto, kyky kannatella omaa itseä.
Mitä Rakentava ja myötäelävä vuorovaikutus voi antaa ääniä kuulevalle? RVMT-hankkeen koulutuksessa mukana oleva Anni Tervonen vastaa kysymykseen. Tervonen on 31-vuotias ääniä kuuleva mielenterveyskuntoutuja ja kokemus-asiantuntija Seinäjoelta. Hän on myös Moniääniset ry:n hallituksen varapuheenjohtaja.
Ennen kuin aloitin NVC:n opiskelun ’Rakentava vuorovaikutus mielenterveyden tukena’ -hankkeessa, olin ennättänyt vihata itseäni monin tavoin. Olin kaikkea muuta kuin itseäni myötätuntoisesti lähestyvä. Olin lähinnä oman itseni ohittaja.
