Olen varmaankin eniten kaikista juhlista miettinyt joulua. Lapsuuteni jouluun liittyy kauniita ja lämpöisiäkin muistoja, mutta myös paljon vaikeita ja ristiriitaisia tunteita.

Siihen on sisältynyt murhetta ja pakkoajatuksia. Ahdistuneisuutta, surua. Nämä tunteet ovat kantautuneet minuun omasta lapsuudestani, äidiltäni. Hänelle joulu oli varmasti stresseistä hirvein. Kamala pakko perfektionistisesti suoriutua, raivata joulusta täydellinen. Eikä sitä tehty ilolla, vaan hampaat verisessä irvessä. Itkun ja hien säestyksellä, niin että lapsuuden jouluista minulle ei ole muuta muistikuvaa edes jäänyt. 

Aloitin tulevan yksinäisen joulun pelkäämisen jo alkusyksystä. Tämä tulee olemaan avioeron jälkeen ensimmäinen joulu, jonka vietän yksin. Minulla jouluun liittyy paljon kipeitä muistoja.  Enkä ole ainoa. Se kuva, joka joulun idyllistä on luotu, joko omassa mielessä ja/tai mediassa, vastaa harvoin todellisuutta. Minunkin mielessäni joulu on kaksijakoinen. Toiseen kuvaan joulusta liittyy rakkaus, välittäminen, yhteisöllisyys, jakaminen ja osallisuus. Toiseen taas yksinäisyys, pelko, suru, tuska, ahdistus ja lamaannus. 

Lapsuudessani talomme takana oli metsä. Se oli oma maailmani, turvapaikkani. Metsässä leikin ihanimmat ja hurjimmat leikkini. Oltiin leijonanmetsästäjää. Oltiin peikonpoikasia sammalvuoteella varpujen seassa nukkumassa, hännät solmittuina yhteen. Mutta kuljin siellä myös yksinäni, lauloin laulujani. Kuuntelin kuusten kuisketta, lintujen sirkutusta. Aavemaisesti toisinaan silmiini sattui ketturepolaisen punainen häntä, joka katosi puiden taakse, kätkeytyi salaisuuteensa. Salaisuutensa turvaan.

Turva on ensiarvoisen tärkeä asia henkiinjäämisen kannalta. Se onkin yksi elämäni tärkeimmistä arvoista. Läpi  elämäni olen kamppaillut turvattomuuden kokemusten kanssa. Se on aiheuttanut suurta ristiriitaisuutta elämääni. Omat arvoni sekä tarpeeni turvan kokemuksesta eivät ole kohdanneet todellisuuden kanssa. Kuilun tiedostaminen on motivoinut minua etsimään keinoja ja harjoittelemaan taitoja, joiden avulla olen kyennyt lisäämään turvan tuntua elämääni ja tällä tavoin vaikuttamaan pitkällä aikavälillä hyvinvointiini.

Olen aina kokenut yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Mihin tahansa joukkoon tai ryhmään olen yrittänytkin pyrkiä, olen kokenut tulleeni lopulta syrjityksi, mitätöidyksi. Juuret ovat syvällä lapsuudessani, koulukiusaamistaustassa. Olisin viihtynyt hyvin yksin. Mutta ulkopuolelta tulevan - vanhempieni ja opettajani toiveesta nousevan - vaatimuksen johdosta yritin pakkososiaalistaa itseni.

Olin poikkeava. Mielenkiinnonkohteeni ja kiinnostukseni eivät vastanneet muiden ikätoverieni kiinnostuksia. Minua pidettiin outona ja kummallisena. Lopulta aloin uskoa samaa itsestäni. Siitä, missä olin lahjakas - kuten piirtämisessä, laulamisessa, mielikuvitusrikkaassa leikissä ja ainekirjoituksessa - tulikin minulle rasite. Aloin väheksyä itseäni, omia lahjakkuuksiani. Aloin väheksyä niitä asioita, joiden seurassa minun oli hyvä olla. Joiden seurassa en ollut yksin. Joiden seurassa olin läsnä. Omalle itselleni.

Koen syntyneeni ihmiseksi, joka luonnostaan on myötätuntoinen ja rakastava niin itseään kuin ympäröivää maailmaa kohtaan. Tästä huolimatta minulla on ollut hyvin ristiriitaiset tunteet sen suhteen, millaiseksi olen kasvanut. Olen kokenut surua siitä, että olin kadottanut kyvyn itsemyötätuntoon. Olin kadottanut rakastavan ja lempeän puolen itsestäni, erityisesti suhtautumisessani itseäni kohtaan. Havahdun edelleen säännöllisesti sen äärelle, kuinka vaativa, armoton ja kriittinen osaan olla. Saatoin - ja saatan edelleenkin - sättiä kärsivää ja tarvitsevaa osaa itsessäni. Tällöin yhteys itseeni on katkennut. Toimin tavalla, jonka olen oppinut - mutta, joka ei ole syvintä osaa persoonastani.

Miltä sinun surusi tuntuu? Miltä se ehkä näyttää tai kuulostaa? Tällaisille kysymyksille aukeni elämässäni tilaa, kun pääsin pohtimaan syvemmin omaa suhdettani tuttuun ja rakkaaseen matkalaiseeni ’Rakentava vuorovaikutus mielenterveyden tukena’ -hankkeen suruun ja suremiseen keskittyvien koulutuspäivien yhteydessä. Kuvasin tuolloin sisälläni olevaa surun tunnetta turkoosinsävyiseen hulmuavaan asuun verhoutuneen naishahmon kautta. Suru-naiseni näytti surulliselta – silti kauniilta. Sellaista minun suruni on aina ollut – vapaasti mukanani ja ajatuksissani liikkuvaa, ylleni varovasti laskeutuvaa ja pääosin kaunista.

Kollaasi turkulaisen Lotta Kulolan henkilökohtaisesta surun kokemisesta. 

Anna minulle anteeksi, Suru. Vasta nyt uskallan sinusta kertoa. Tiedäthän elämäntarinani - ettei se ole kovinkaan valoisa. Se on täynnä kipeitä haavoja, joiden olemassa olon olen halunnut vain unohtaa. Toivoa siitä, ettei mitään pahaa minulle ole koskaan edes tapahtunut. Kasvoillani lepää tyhjä hymy, ettei kukaan saisi tietää totuutta sinusta, jota sielussani kannan. 

                                                                                                                                                               
Olen kohdannut elämässäni eri tasoista väkivaltaa – erityisesti itseeni kohdistuvaa
henkistä väkivaltaa.  Henkinen väkivalta on vaurioittanut minua syvästi ja vaikuttanut
minäkuvani kehittymiseen. Henkinen väkivalta on aiheuttanut minulle posttraumaattista stressiä ja monenlaista psykosomaattista oirehdintaa usean vuosikymmenen ajan. Minun ytimeni on sen seurauksesta vaurioitunut.