Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Hellyyden ehdoilla

Lisätty 17.12.2020

Olen varmaankin eniten kaikista juhlista miettinyt joulua. Lapsuuteni jouluun liittyy kauniita ja lämpöisiäkin muistoja, mutta myös paljon vaikeita ja ristiriitaisia tunteita.

Siihen on sisältynyt murhetta ja pakkoajatuksia. Ahdistuneisuutta, surua. Nämä tunteet ovat kantautuneet minuun omasta lapsuudestani, äidiltäni. Hänelle joulu oli varmasti stresseistä hirvein. Kamala pakko perfektionistisesti suoriutua, raivata joulusta täydellinen. Eikä sitä tehty ilolla, vaan hampaat verisessä irvessä. Itkun ja hien säestyksellä, niin että lapsuuden jouluista minulle ei ole muuta muistikuvaa edes jäänyt. 



Mielessäni edelleenkin joulunodotuksen muistoissa  on kaikkensa antanut äiti, joka vielä tuon kaiken urheilusuorituksensa jälkeen itkusilmin ahdistui, että tekikö hän kaiken varmasti oikein ja ansiokkaasti. Minulle kävi tuolloin suru äidistä. Olisin tahtonut lohduttaa, mutta en osannut. Tunsin syvää ahdistusta, yhtä isoa varmaankin kuin äiti. Jo tuolloin minulle kohosi tärkeimmäksi tarpeeksi saada nauttia joulusta joskus aidosti, levollisesti ja rauhassa.

 

Sisäinen hiljaisuus

Itselleni tuota kaikkea taustaani vasten onkin noussut joulunvietosta keskeiseksi todellisen rauhan ja sisäisen hiljaisuuden löytäminen. Minulle joulu on valinta pysähtyä oman itseni äärelle. Se on ollut tärkeätä ja merkityksellistä juuri tuolloin. On ollut levollista syvästi tunnustella omaa sisäisyyttään.

Oli aika, milloin tuo sisäisyyteni oli jouluna yksinäinen. Se oli mykkä, vaitonainen. Aluksi se pelotti, ahdistikin. Mutta lopulta rohkaistuin sen antaa olla. Annoin sille rauhassa aikaa. Ja niin huomasinkin, että sillä oli minulle kerrottavaa. Juuri sillä, oman hiljaisuuteni äänellä. Huomasin, kuinka paljon sillä oli tärkeitä tarpeita. Omaa sisäistä hiljaista kauneutta, jota en ole löytänyt koskaan mistään muualta -  ulkopuoleltani.

Vähitellen olenkin tullut sisäisen hiljaisuuteni suhteen rohkeammaksi. Uskallan viipyä sen äärellä, olla sen kanssa kahden. Ymmärtää sitä, kuunnella sitä. Todella syvästi antaa sille sitä, minkä vain minä itse voin sille tarjota: Olla läsnä, omassa itsessä.

 

Maadoittuminen turvan tunteeseen

Kaikessa tärkeintä itselleni on syvä turva. Niin iso ja lämpöinen turva, ettei sen sylistä tahdo poistua. Joulun aikaan minulle tuo turvan tunteen saavuttaminen on ihan tärkeintä. Se on ehdottomasti merkityksellisin asia koko joulunvietossa.

Seisahdun sen äärelle, tunnustelen sitä. Tunnustelen omia rajojani - omia turvarajojani. Joiden ympäriltä ei minua tavoita muu kuin syvä, syleilevä rakkaus. Se rakkaus, jota vain itse voin itselleni antaa. Sanon ”EI” kaikelle pakolle, kiireelle. Kaikelle hopulle, häsläykselle. Kaikelle ahdistukselle. Riisun itseni ajatuksista, joissa vain ”pitää”, ”täytyy” ja ”on pakko”. Riisun ne yltäni, kerta kaikkiaan. Sen sijaan sanon itselleni: ”On lupa!”

Teen oman oloni niin hyväksi kuin vain ikinä osaan. Ja juuri sillä hetkellä tunnenkin sitten vain suurta lohdutusta. Omasta itsestäni. Tunnen hellyyden, joka kietoutuu ympärilleni. Kaikki hellyys, jota maailma minuun suodattaa. Ja niin pitkään vietän tuon tunteen kanssa, että todella jokaisessa raajassani myös uskon sen. Ja annan sen jäädä. En aja sitä pois.

 

Vaikeiden tunteiden salliminen

Joulu herättää ja nostattaa minussa tunteita. Kaikki tunteet eivät ole helppoja. On todella paljon kipua, surua. Hämmennystä ja lohduttomuutta. Jopa vihaa. Ennen estin näitä tunteita nousemasta pintaan. Mutta ne jäivät hiertämään - ahdistavaksi ja puristavaksi möykyksi rintaan.

En kyennyt nauttimaan mistään jouluun liittyvästä. En tuoksuista, en väreistä, en ympäröivistä äänistä. Joululaulutkin olivat täysin sietämättömiä kuunnella. Suljin korvat, suljin tunteet, suljin itseni. Lopulta olin aivan yksinäisessä vankilassani, seuranani vain puristava ahdistukseni. Kunnes ymmärsin yhtenä jouluna tunteideni vain olla.

Hyväksyin niiden olemassaolon. Asetin tunteeni kämmenelleni, aivan kuin tarkastellakseni niitä - siinä turvallisella lujalla kämmenelläni. Näin kaikki ahdistavat muistoni, jopa traumani. Mutta annoin niiden muistojenkin olla. Tarkastelin niitä ja totesin: ”Näin on käynyt, näin on ollut.”

Tuo hetki minulla on edessä aina jokaisena jouluna. Mutta viimein ymmärrän tunteideni viestin: ne tarpeet, jotka jäivät vaille. Mutta samalla tunnen irtautumista. Tunnen lohdutusta ja iloa, että voin itse olla tarpeilleni hyvä. Minä yksin vain.

 

Ehdoitta oma itse

Minulle onkin tärkeimmäksi teemaksi joulupuuhista noussut oman näköisyyden ehdottomuus. Minulla on lupa tehdä viimein joulustakin oman itseni näköinen. Jouluni, jota kukaan ulkopuolinen ei voi tulla arvostelemaan. Samaa toivon syvältä sydämestäni kaikille ihmisille. Että jokainen löytäisi oman tapansa voida jouluna mahdollisimman hyvin. Oman, itse luodun, kauneuden äärellä.

Keinot ovat todella yksilökohtaiset. Tärkeintä tässä kaikessa on turva - turvallisen hyvän olon luominen. Itselleni tuon turvan tarjoaa musiikin kuuntelu. En kuuntele joululauluja, vaan kuuntelen musiikkia, josta minulle yksilöllisesti tulee hyvä olo. Juuri sinä päivänä, juuri siinä hetkessä.

Saatan napata jonkin hyvän kirjan ja upota kynttilän kajossa totaalisesti sen uumeniin. Turvalliseen, lohdulliseen syliin, jossa on kaikki lapsuuteni rakkaimmat ystävät. Jotka eivät koskaan jättäneet yksin, eivätkä hylänneet. Olen turvassa, rakkaudessa. Hyvässä hoidossa ja huolenpidossa.

Saman turvallisen olon saavat minulle elokuvat. Valikoin telkkarista katsottavaksi jännittävän fantasian tai seikkailuleffan. Jouluelokuvat minua eivät kiinnosta pätkän vertaa. Eivät romanttiset perhekomediat tai rakkausdraamat. Mieluummin valitsen absoluuttista horroria. Ja nautin täysillä.

 

Jouluvieras

Ja yhtäkkiä huomaan, kuinka en koskaan ollutkaan todella yksin. Minulla on luonani kaikki se, jonka omalta joulultani tarvitsen. Yksityisyys, rauha, levollisuus, turva. Ja sen kaiken olen tehnyt itselleni, ainoastaan minä.

Saan olla minä, yksin minä. Tehdä ja luoda omat perinteeni, omat arkisetkin kuvioni. Enkä tipan vertaa mieti, mitä muut siitä ajattelevat. Minulla on hyvä olla, ihan vain minussa yksin.

Ja silloin otan syliini itseni - maailman kultaisimman, rakkaimman jouluvieraan. Oman itseni, jota en laske ovestani ulos. Annan hänen tulla tupaani, majaani. Annan hänen viettää joulun luonani, minun oman pienen pikkuruisen jouluni. Ainoastaan hellyyteni ehdoilla - valon ja rauhan joulun. 



Teksti: Tytti-Marjukka Metsänhele

Kuva: Salla Seppälä

 

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?