Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Hellyyden läsnäolo

Lisätty 11.12.2019


Olen herännyt monena aamuna hymyyn. Uniseen kainalooni on mönkinyt karvainen

otus. Pörrökuonoinen luppakorva, pieni koiranpentu. Pieni Pöpö. Olen saanut mahdollisuuden opetella, miltä tuntuu ottaa vastaan altruistinen hellyys.

En ole koskaan ymmärtänyt, mitä on äidinvaisto. Raskaaksi en ole tahtonut tulla. Vauvoista en ole mitään tajunnut. En ole edes halunnut pitää niitä sylissä. Äitiys on
ollut itselleni hepreaa, ja siksi tuo elämänalue on itselläni jäänyt tyhjäksi lehdeksi.
Enää en voi edes omia lapsia saada. Kuinka väärässä olinkaan. Elämääni on
tassutellut ihme.

Aamu on meidän hetki. Meidän yksityisomaisuutta. Minä saan olla syli.

Pieni tuhisee siinä, mönkii tassuillaan syvemmälle. Ja silloin minä tunnen sen. Jotain salattua avautuu minussa. Jotain, jonne en aiemmin ole osannut mennä. Rakkauteen.

Pikkuistani hiljaa tuuditan. Sen tassut käpertyvät ja oikenevat. Kietoutuvat kämmeneni ympärille. Sydämessäni tunnen arkaa kipua. Sen olen lopulta rohjennut nimetä hellyydeksi. En ole koskaan uskaltanut osoittaa sitä kellekään, vaikka sydämeni on ollut sitä täynnä. 

En osaa puhua koiraa, mutta kehoni intuitiolla viestin tuolle pörrökuonoiselle ystävälleni aivan kaiken. Viestin hengitykseni rytmin. Viestin, kuinka hengitykseni kehossani resonoi. Viestin vartaloni liikkeet, jokaisen yksittäisen lihassäikeen. Viestin käsivarteni muodon, kämmenteni painallukset, lujuuden. Mutta myös herkkyyden, jonka tähän asti olin itseltäni piilottanut.

Tunnen haavoittuvuutta. Haurautta. Ja vaikka se pelottaa, olen siihen tarrautunut. Äitiyden illuusioon, joksi voisin sen kuvitella. Siihen Pöpö pikku kehollaan vastaa. Yhä intensiivisemmin se kaivautuu syliini, välillä kellahtaa selälleen kuin oravanpoikanen. Luottavasti tapittaa minua ruskeilla nappisilmillään. Ja sitten taas jatkaa unensa näkemistä, kun sydämeni pakahtuu. 

Eräs ystäväni kiteytti kerran rakkauden: ”Sä levitoit ja olet levossa.” En vielä silloin ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti, mutta viimein taidan ymmärtää. Pöpön vilpittömässä kiintymyksessä saan kosketuksen syvimpään suruuni. Mutta tällä kerralla siinä vain lepään. Vaikka en voi koskaan enää olla äiti ihmislapselle, voin olla äiti koiranpennulle. 

Saan kokea elämää palvelevat tunteet, joita ohjaavat syvät tarpeet. Hellyys, joka suukottaa kasvoja. Riemu, joka huiskuttaa minulle häntää. Kosketus, joka painautuu syliini, kaivautuu aamuisin uniseen kainalooni. Ymmärrys, joka katsoo minuun ruskein nappisilmin. Rauha, joka laskeutuu ylleni kun vain katson tuota pientä hauvavauvaa, kun se kesken kaiken kuukahtaa nukkumaan kaikkien lelujensa keskelle.

Olen kohdannut suuren onnen. Hellyyden läsnäolon. Tuon sen kehooni. Annan sen rakentaa pesänsä minuun, jäädä.


Teksti ja kuva: Tytti-Marjukka Metsänhele

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?