Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Matkani väkivallasta myötätuntoon

Lisätty 11.12.2019

                                                                                                                                                               
Olen kohdannut elämässäni eri tasoista väkivaltaa – erityisesti itseeni kohdistuvaa
henkistä väkivaltaa.  Henkinen väkivalta on vaurioittanut minua syvästi ja vaikuttanut
minäkuvani kehittymiseen. Henkinen väkivalta on aiheuttanut minulle posttraumaattista stressiä ja monenlaista psykosomaattista oirehdintaa usean vuosikymmenen ajan. Minun ytimeni on sen seurauksesta vaurioitunut.

 

 

Henkisen väkivallan kokemus on uhrin sisäisesti kokema asia, jota kukaan toinen ei saisi mitätöidä tai kyseenalaistaa. Vaikka tämän tasoista väkivaltaa on vaikea tunnistaa ja sanoittaa - ja useimmiten vielä vaikeampi todistaa - se satuttaa ja vahingoittaa. Olen kokenut henkisen väkivallan kivuliaampana kuin fyysisen. Henkinen väkivalta kohdistuu kaikkein herkimpään kohtaan itsessä, omaan ytimeen ja minuuteen. Arvet ovat syvällä sisällä, ja ne voivat pysyä tuoreina koko loppuelämän ajan.

Uhrina olen kokenut syvää turvattomuutta ja arvottomuutta. Perusturvallisuuteni on ollut olematon, enkä ole kyennyt luottamaan ihmisiin. Olen syyllistänyt itseäni kokemuksistani ja hävennyt itseäni, omaa riittämättömyyttäni. Olen ajatellut ansaitsevani ilkeän kohtelun. Vähitellen olen alkanut uskoa olevani todella niin arvoton ja kelpaamaton, kuin minun on annettu vuosikausien ajan ymmärtää. Minun rajoillani, tunteillani ja tarpeillani ei ole ollut väliä. Olen kärsinyt jatkuvasta epämääräisestä pahasta olosta ja ahdistuksesta.

Opin miellyttämään ja myötäilemään, jotta selviytyisin. Elin elämääni yli 30 vuoden ajan omat tuntosarveni pystyssä. Yhä edelleen tulkitsen herkästi maailmaa lapsuudessani rakentuneen minäkuvan ja turvattomuuden kautta. Kokemani väkivalta vaikutti minuun niin, että olin väkivaltainen itseäni kohtaan. Tämän lisäksi vein oppimaani käyttäytymisen mallia eteenpäin. Minä harjoitin itse henkistä väkivaltaa, kun en muuta osannut. Olin pitkään täysin vieraantunut itsestäni. Turrutin tunteitani ja tarpeitani itsetuhoisilla tavoilla. Kärsin voimakkaasta sosiaalisten tilanteiden pelosta enkä uskaltanut olla oma itseni kenenkään kanssa. Sallin myös ulkoapäin tulevan väkivallan jatkua. Kuvittelin ansaitsevani sen. Siitä muodostui minulle normaali tapa olla ja elää.

Samalla sydämeni itki vuolaasti. Olisin halunnut puhua ja elää kielellä, jota sydämeni pohjimmiltaan tunsi. Olisin halunnut, että minut ja herkkyyteni hyväksytään. Olen vasta muutaman viime vuoden aikana oppinut näkemään herkkyyteni voimavarana. Olen oppinut hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen, ainutlaatuisena yksilönä. Se, että olen eheytynyt edes tässä määrin, on vaatinut lähes pari vuosikymmentä tiivistä työskentelyä näiden asioiden äärellä.

Mistä sitten voi tunnistaa joutuneensa henkisen väkivallan kohteeksi? Uskon, että jo pienellä lapsellakin on intuitiivinen tietoisuus tästä: milloin hänen rajansa ylitetään, milloin toisen ihmisen käytös itseä kohtaan on rikkovaa ja milloin hän ei ole hyväksytty omana itsenään. Minulle henkistä väkivaltaa on mm. ulkonäön kritisointi, vähättely, mitätöinti, kontrollointi, alistaminen, nöyryyttäminen, syyllistäminen, eri tavoin ilmenevä vallankäyttö ja pelolla hallitseminen, manipulointi, uhkailu, kiristäminen, sananvapauden rajoittaminen, turvattomuuden lietsominen sekä ylipäätään toisen ihmisen itsearvostuksen ja omanarvontunnon polkeminen. Edellisten lisäksi olen tunnistanut henkistä väkivaltaa myös myrkyllisestä ilmapiiristä, hiljaisesta halveksunnasta ja vihasta.

Henkistä väkivaltaa harjoittaa oman kokemukseni mukaan ihminen, joka ei kykene kohtaamaan omaa sisäistä maailmaansa, omia tunteitaan ja tarpeitaan eikä myöskään kykene myötätuntoon itseään tai toisia kohtaan. Hän on etääntynyt itsestään. Usein hän myös tavalla tai toisella ylentää itsensä uhrin yläpuolelle. Tällä tavoin käyttäytyvä ihminen tulee ulkoistaneeksi oman kipuilunsa muiden kannettavaksi. Muut ovat syyllisiä omaan pahaan oloon. Tällainen sisäinen turvattomuus ja vastuuttomuus johtavat henkisen ja/tai fyysisen väkivallan tuottamiseen itselle ja toisille. Väkivaltaan turvautuminen on tekijänsä selviytymisstrategia. Oman kokemukseni mukaan väkivallan malli on opittu. Siksi sitä on myös mahdollista muuttaa.

Olen kohdannut henkistä väkivaltaa kotona, koulussa, työssä ja vapaaehtoistyössä. Väkivaltaa ilmenee kaikkialla, missä vain on ihmisiä. Niin kauan kuin ihminen ei ota vastuuta omista kokemuksistaan, tunteistaan ja tarpeistaan, väkivalta jatkuu. Tietoisuus, ymmärrys ja vastuu sisäisestä maailmastamme on paras kasvualusta itseä ja toista arvostavalle ja kunnioittavalle vuorovaikutukselle ja aidolle kohtaamiselle.

Sotien jälkeiset sukupolvet kantavat edelleen vaikenemisen taakkaa. Kuinka paljon tähän maahan mahtuukaan vaiettuja tuskallisia tunteita ja sivuutettuja, poljettuja tarpeita ja toiveita elämälle. Ylisukupolvisen trauman eteenpäin kuljettaminen on katkaistava, ja vaikeat asiat on otettava puheeksi. Taakka ei pienene tai katoa vaikenemalla. Ylisukupolvisuus jatkuu, kunnes omaa käyttäytymistä muutetaan ja tullaan tietoisiksi omista ja suvun haavoista. Vaatii rohkeutta avata omaa sisäistä maailmaansa ja ottaa käsittelyyn ehkä vuosikymmeniäkin sivuutetut vaikeat kokemukset. Nämä seikat eivät kuitenkaan ole oikeutus väkivallalle. Vastuu on tekijällä, ei uhrilla. Mahdollisesti sukupolvien ajan eteenpäin kuljetettua opittua mallia ei ole helppoa muuttaa, mutta se on mahdollista. Se vaatii ymmärrystä ja rohkeutta sekä sinnikästä harjoittelua.

Avainasemassa on tällöin mielestäni tunne- ja vuorovaikutustaitojen opettelu. Olisi tärkeää, että niiden harjoittelu voitaisiin integroida osaksi ihmisen normaalia elämää, eri yhteyksissään. Näissä taidoissa mahtavaa on se, että niitä voi konkreettisesti harjoitella ja sen myötä voi oppia uusia toimintatapoja. Omien tunteiden ja tarpeiden kohtaamiseen tarvitaan taitoja ja rohkeutta sekä kykyä itsemyötätuntoon.

Olen tehnyt valtavasti töitä itseni kanssa, jotta en enää veisi vahingollista perintöä eteenpäin omassa elämässäni. Tietoisuus on antanut minulle rohkeutta kohdata omat kipupisteeni ja kasvattanut motivaatiotani opetella uusia taitoja. Olen saanut vuosien ajan keskustelutukea, ollut psykiatrisissa osastohoidoissa, läpikäynyt intensiivisen psykoterapian, traumaterapian sekä dialektisen käyttäytymisterapian taitovalmennuksen. Olen lisäksi jo pitkään harjoittanut mindfulnessia. Tällä hetkellä opiskelen Rakentava vuorovaikutus mielenterveyden tukena -hankkeessa ja koen väkivallattoman vuorovaikutuksen opettelun kokoavan yhteen kaiken aiemmin oppimani kauniilla ja silmiä avaavalla tavalla. Tietoisuuteni, ymmärrykseni ja taitoni karttuvat päivä päivältä ja sukupolvien taakka kevenee hiljalleen.

Olen opetellut ymmärtämään ihmisiä, jotka ovat minua kipeimmin satuttaneet. Olen rakentanut itselleni rajat, joiden yli kukaan ei kulje, ellen sitä itse halua. Tunnen suurta surua ymmärrettyäni, millaista taakkaa minua kohtaan väkivaltaiset ihmiset kantavat harteillaan sekä siitä, millaiset lähtökohdat heillä on ollut elämään. Ymmärrys ja sureminen ovat auttaneet minua antamaan jotain anteeksi ja tuntemaan myötätuntoa näitä ihmisiä kohtaan.

Ymmärrän nykyisin syy-seuraussuhteita ja hyväksyn tietyt tapahtumat osaksi elettyä elämääni. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että olisin hyväksynyt tavan, jolla minua on kohdeltu ja minut on kohdattu. En halua katkeroitua enkä kantaa kaunaa. Anteeksianto ja ymmärrys vapauttavat minut itselleni ja mahdollistavat minulle uudenlaisen tavan elää. Elämän, joka on sekä itseäni että toisia arvostavaa ja kunnioittavaa. Haluan elää sydämestäni käsin.


Teksti: Lotta Kulola    Kuva: Tuomas Peritalo

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?