Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Metsänkätkö

Lisätty 16.11.2020


Lapsuudessani talomme takana oli metsä. Se oli oma maailmani, turvapaikkani. Metsässä leikin ihanimmat ja hurjimmat leikkini. Oltiin leijonanmetsästäjää. Oltiin peikonpoikasia sammalvuoteella varpujen seassa nukkumassa, hännät solmittuina yhteen. Mutta kuljin siellä myös yksinäni, lauloin laulujani. Kuuntelin kuusten kuisketta, lintujen sirkutusta. Aavemaisesti toisinaan silmiini sattui ketturepolaisen punainen häntä, joka katosi puiden taakse, kätkeytyi salaisuuteensa. Salaisuutensa turvaan.




Mutta perheemme muutti toiselle paikkakunnalle ja jouduin metsästäni luopumaan. Tuosta tapahtuneesta en liene toipunut. Mutta metsäni on muistoissani edelleen minun. Aina kun tarvitsen erityistä voimaa, saavun mielikuvissani metsääni. Sinne, missä kaikki oli mahdollista, enkä pelännyt mitään.

 

Turva fyysisenä ympäristönä

Lapsuuteni metsä merkitsi minulle suurta turvaa. Se oli minulle kuin oma huone. Kun läksin metsääni, suljin takanani oven typerille aikuisille ja kaikille typerille aikuisten säännöille. Pikkuveljellekin, joka tuolloin vei kaiken äidin huomion.

Metsässä sain olla rohkea ritari, ihana linnanneito. Sain olla jopa mörkö tai noita-akka. Näin sukelsin metsän maisemaan – miten mieleni minua ja maisemaani kulloinkin väritti.

Metsäni turva salli minun tuntea levollisesti kaikki tunteeni. Pelottavatkin. Minua tuudittivat jykevät kuuset. Niiden ikiaikainen, syvä viisaus ja havisevat, maahan ulottuvat oksat. Niiden alla oli minun pesäni.

 

Turvan psyykkinen ympäristö

Metsä oli minun reviirini. Yksityinen tilani, jonne ulkopuolisilla ei ollut sisäänpääsyä, ei kulkulupaa. Samoin on mieleni tila. Tarvitsen yksityisyyttä edelleenkin – voidakseni tuntea olevani turvassa. Mieleeni olen tehnyt tuon lapsuuteni metsän.

Sain olla metsässäni täydesti läsnä itselleni, tunnistaa sen mitä tarvitsin. Sain leikkiä kaverin kanssa – tai valita olla yksin. Sain huumoria, iloa. Sain vapautta, avaruutta. Sain koskettavaa kauneutta. Metsän hellyyttä. Sain yhteyden omaan itseeni ja yksityiseen maailmaani. Tunsin olevani turvassa.

 

Seisahtuminen nykyhetkeen

Kotini on minulle kauneinta, turvallisinta maailmassa. Turvan olen sinne itse rakentanut. Värien energian, harmonian, sommitelman. Huomaan, kuinka tärkeitä minulle ovat juuri värit. Niiden asennot, muodot, rytmi.

Myös rutiinit luovat turvaa. Minulla menisi koko päivä sekaisin, ellen saisi viettää aamua omassa järjestyksessäni. Erityisen tärkeää minulle on yksinäinen aamuhetki. Että saan rauhassa, pyhässä yksinäisyydessäni, nauttia aamukahvin sekä selata aamu-uutiset.

Lisäksi minulla on liuta turvaesineitä. Oranssit kuulokkeet, joiden myötä täytän musiikilla mieleni ja kehoni. Kuusenvihreä pipo, jota en ota pois päästä muutoin kuin väkisin nukkumaan mennessä. Salmiakki ja Snickers-suklaa, jota mutustan aina tiukan paikan tullen. Käsirengas, joka on solmittu sähkökaapeleista, ja peukalosormus, jonka sain mieheltäni lahjaksi.

Käytän paljon myös turvalliseksi kokemieni ihmisten vaatteita. Mieheni garderoobista monet asusteet ovat päätyneet minulle – juuri tästä syystä. Turvavaatteet ovat kuin suojaava viltti, jonka sisään kääriytyä maailman pahuudelta. Ne ovat kuin panssari urhealle soturille, joka taistelee mielensä mörköjä vastaan.

 

Hetki omassa kehossa

Mieleeni ja kehooni olen luonut suojaavan metsän. Aiemmin minua ovat kiusanneet tuhoisat ajatukset, tuhoisat itseeni kohdistuneet teot. Nykyisin tahdon olla keholleni hyvä – kuten lapsuuteni metsä oli minulle. Hoidan kehoani pitääkseni sen turvassa.

Annan keholleni turvallista ravintoa. Lepään, kun kehoni ilmoittaa sitä tarvitsevansa. Liikun, kun kehoni tarvitsee energiaa. Rentoudun, kun kehoni tarvitsee hengähdystaukoa.

Kuuntelen kehoani. Annan metsäni kuiskia siinä, olla syvässä yhteydessä niihin lapsuuteni kokemuksiin, jolloin koin täydellistä turvaa. Läsnäolevana itselleni, koko sisäiselle maailmalleni, sisäiselle tilalleni.

 

Sisäisen tilan merkitys

Minulle sisäinen tila merkitsee turvaa. Sen saavuttamiseksi minun tarvitsee saada seisahtua itseni äärelle. Sulkea ulkomaailma oven taakse, asuttaa tila itselleni kuin autiotalo, rakentaa sinne oma huone. Tuoda sinne lapsuuteni piilopaikka, metsä.

Ja siellä istun maahan, solutan varpaani elämänmehua kihiseväksi juurakoksi. Olen kuin ikiaikainen puu. Viisas ja vanha, vahvarunkoinen. Annan hengityksen kulkea juuresta latvaan, harmonisessa rytmissä. Annan jokaisen hengenvedon tuntua keuhkoissani, kaikissa raajoissani.

Tunnen oksistoissani levollisen tuulenvireen, joka heilauttaa niitä hetkittäin. Mutta oksani ovat rotevat. Ne kannattelevat minut. Tunteeni, tarpeeni. Ajatuksenikin ovat turvallisuutta tulvillaan. Ne lepäävät oksistoilla, niiden lehtevässä vihreässä. Ne eivät tee minulle pahaa.

 

Turvan tunteen suojaaminen

Voi käydä myös, että turva särkyy. Laaja sisäinen tila tyrehtyy. Mieli uupuu, eikä se jaksa suojautua uhkaa vastaan. Silloin minusta tuntuu siltä, kuin metsääni tunkeutuisi vihollinen. Minun yksityiselle reviirilleni raivaisi tiensä joku, jolla ei sinne oikeutta ole.

Silloin menettäisin metsäni. Tuntisin, kuinka se tunkeutuja tekisi minulle pahaa kaikin tavoin. Ettei hän kunnioittaisi eikä arvostaisi minua. Rajojani.

Siksi suojaan metsäni. Herkästi kuulostelen sen tarpeet. Reviirilleni en päästä ulkopuolisia, enkä anna heidän rajoihini kajota.

Kerran metsäni menetin. Sen vuoksi tunnen suurta surua. Häpeän kipeästi, että annoin vihollisen tulla vallihaudan yli ja murtaa muurin. Katselin palavaa metsää. Lopulta jäljelle jäi vain katkenneita, hiiltyneitä runkoja, savuavaa maata.

 

Paluu

Mutta aika hiljalleen kului. Sain etäisyyttä, tilaa hengittää omaa reviiriä. Viimein hylkäsin sen osan itsestäni, joka uhan edessä jähmettyi ja pakeni.

Taistelija minussa otti takaisin maan, joka minulle kuuluu. Hän otti takaisin lapsuuden, hän otti takaisin turvan. Sen ainoan paikan, jonne muut eivät koskaan saa tulla.

Siellä on niin kaunista. Huiluja soittavat mustarastaat. Pienillä poluilla taapertavat muurahaisten armeijat. Ne johdattavat minut salaisuuteen, turvapaikkaan. Minun metsänkätkööni.  




 

 

 

 

Teksti: Tytti-Marjukka Metsänhele

Kuvat: Tuomas Peritalo


Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?