Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Oman suruni olemuksesta

Lisätty 13.05.2020

Miltä sinun surusi tuntuu? Miltä se ehkä näyttää tai kuulostaa? Tällaisille kysymyksille aukeni elämässäni tilaa, kun pääsin pohtimaan syvemmin omaa suhdettani tuttuun ja rakkaaseen matkalaiseeni ’Rakentava vuorovaikutus mielenterveyden tukena’ -hankkeen suruun ja suremiseen keskittyvien koulutuspäivien yhteydessä. Kuvasin tuolloin sisälläni olevaa surun tunnetta turkoosinsävyiseen hulmuavaan asuun verhoutuneen naishahmon kautta. Suru-naiseni näytti surulliselta – silti kauniilta. Sellaista minun suruni on aina ollut – vapaasti mukanani ja ajatuksissani liikkuvaa, ylleni varovasti laskeutuvaa ja pääosin kaunista.

Siihen liittyy kuitenkin myös tuskaa, lohduttomuutta ja kipua. Lisäksi omaan suruuni liittyy olennaisesti kokemus itkusta, lohduttoman surun jälkeisestä lohdun tilasta sekä surun muuttumisesta ajan kanssa joksikin muuksi. Minä tunnen itsessäni itkun, jonka voin kuulla – ja itkun, joka soi surusta sisälläni ääneti. Itkua ei voi milloinkaan pakottaa, ja joskus suurinkaan suru ei kykene ottamaan minkäänlaisen äänen muotoa kuuluakseen. Sellaisen surun kanssa koen itse pärjääväni kovin huonosti.

Löydän itsestäni monenlaista surua. Se voi olla hyvin yksityistä. Silloin suruni on ehkä sanatonta tai hyvin salaista – sellaista, jota en voi tai edes halua jakaa kenellekään toiselle. Suruni voi olla myös avointa, itkun käynnistävää surua. Tai surua, josta pystyn puhumaan ja joka helpottaa itkemättäkin. Löydän itsestäni kokemuksia kaiken alleen peittäneestä surusta, josta olen kuitenkin aina suremalla saanut myös toipua. Olen kokenut surua tekemiäni asioita kohtaan – ja myös tekemättömiksi jääneitä asioita kohtaan. Suruni on ollut minulle silti aina lämmin seuralainen. Olen saanut oppia tunnistamisen taitoa surtavien ja surutyötä edellyttävien asioiden suhteen. Olen myös löytänyt uskallusta surra riittävällä tavalla asioita, jotka ehkä surematta olisivat voineet sisälleni jääneinä kimppuina minua myöhemmin vahingoittaa. Olen oppinut hyväksymään, että suru pyytää itselleen aina tilaa ja että sureminen vie aina myös aikaa. Suru itsessään ei ole minua milloinkaan haavoittanut – senkin olen oppinut vasta elämän myötä.

Tänään ajattelen, että suhteeni suruun on hyvä. Se on osa elämääni, johon – suruja ennen tai niiden jälkeen – myös iloiset hetket ja riemukkaat ajat ovat aina kuuluneet ja tulevat aina kuulumaan. Luotan sinisilmäisesti siihen, että raskainkaan suru ei koskaan kestä ikuisesti. Suremisen ja surutyön kautta löytyy ajan kanssa elämään aina myös lohtua, helpotusta ja eheyttä.

Ajattelen ihmisten olevan omien surujensa säiliöitä. Minunkin sisälläni säilöön suljetut surut kulkevat aina mukanani. Surutyön kautta ne tulevat osaksi omaa elämää ja muuttavat aina, ehkä elämäni loppuun asti, myös muotoaan. Suru on myös tunne, joka paljastaa minusta esiin itseään tärkeämpiä asioita – monia muitakin tunteita ja vielä syvemmältä myös omia pohjimmaisia tarpeitani. Niihin minun olisi hyvä siirtää omia ajatuksia ja katsettani sitten, kun siihen taas surultani kykenen.



Teksti: Milla Ristolainen

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?