Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Rakastan

Lisätty 11.12.2019

                                                                                                                                                                               

Olen usein miettinyt syitä väkivaltaan, jota olen itseeni kohdistanut. Olen ollut itsetuhoinen.  
Rikkonut itseäni.  Sanoin, teoin ja ajatuksin. Eniten ajatuksiani ovat ohjailleet väkivaltaiset, itseeni kohdistuvat uskomukset. Kuinka olen turha, mitätön ja arvoton. Kelpaamaton. Etten ansaitse mitään hyvää kohdalleni tapahtuvaksi, etten olisi rakastamisen ja hellyyden arvoinen.

 

 

Juuret uskomuksiini ovat syvät. Jo lapsuudestani asti olen kokenut merkityksettömyyttä - tyhjyyttäkin. Varhaisessa vaiheessa muodostin uskomuksen, kuinka tunteillani ja tarpeillani ei ollut merkitystä eikä arvoa. Minusta tuli näkymätön. Pysyin hiljaa. Vaiti. Opin ohittamaan itseni. Ohittamisesta tuli selviytymismekanismini. Mukautumisesta, sulautumisesta. Omien rajojeni kustannuksella. 

Kuinka vaikea onkin ollut löytää rakkaudellisia selviytymistaitoja. Sellaiseen en ole kasvanut enkä siihen oppinut. Lapsuuden kotini oli tukossa henkisestä pahoinvoinnista - itseen kohdistuvasta väkivallasta. Sellaisen mallin minä sain. Vaikeita tunteita, kuten erityisesti kateutta, häpeää ja mustasukkaisuutta, jouduin kantamaan jo aivan pienestä pitäen. Opin, kuinka koskaan ei ollut omalle itselleen riittävä. Opin, kuinka väkivaltaisesti itseään ajatuksillaan voi kohdella.  

Minä uuvuin. Uuvuin henkiseen pahoinvointiini. Ajatukset muodostuivat lopulta teoiksi. Omaan itseeni kohdistuvaksi väkivallaksi. Itsetuhoksi kaikin mahdollisin tavoin. Palvelin tuhoisia uskomuksiani tietämättä, että on olemassa toinenkin tapa suhtautua omaan itseen. Se tapa on rakkaus.

Mutta mitä on, kun rakastaa? Olen viimein oppinut, kuinka aito rakkaus on heijastusta omasta itsestä omalle itselle. Tunnistan viimein omia tarpeitani. Omia tärkeitä, syvän tason tarpeitani, joita osaan täyttää muulla tavoin kuin itseäni vahingoittavilla tottumuksilla. Olen läsnä jatkuvuuden virrassa, dialogissa itseni ja ympäristöni välillä. Tiedostaen teen valintoja, jotka palvelevat kaikkein tärkeintä tunnetta. Rakkautta.

Ja minä todella osaan tuntea sen. Luulin, etten kykenisi. Hiljalleen olen oppinut hyväksymään myös keskeneräisyyteni. Oman rikkinäisyyteni. Ymmärrän itseäni. Ymmärrän sitä pientä, niin monia tärkeitä asioita vaille jäänyttä lasta minussa. Sitä lasta, jonka tarpeet olen itse ohittanut. Suojan. Turvan. Hellyyden. Itse olen itselleni se turvallinen aikuinen, joka pitää minusta huolta. Joka minua rakastaa, eikä ikinä hylkää. 

Olen lähellä - itselleni. Kokonaisvaltaista kohtaamista. Nähdyksi tulemista. Rohkeaa oman itseni hyväksymistä. Tässä on hyvä olla. Tälle paikalle jään. Harjanteelle, josta näen kauas. Hengitän. Kiskon happea keuhkoni täyteen. Tunnen kehoni ääriviivat. Rakkauden.


Teksti: Tytti-Marjukka Metsänhele    Kuva: Tuomas Peritalo

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?