Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Sylissä

Lisätty 10.12.2019

Olen pitkin RVMT-koulutustani pohtinut, mitä myötäelävyys on minussa itsessäni. On tuntunut siltä, että menneet tuhoisat ihmissuhteet ovat tehneet minusta tyhjän. Minun on ollut vaikea keskittyä aidosti toisen äärelle. Tai vastaavasti olen eläytymiskyvyssäni romahtanut toisen mukana murheiden kaivoon –ymmärtämättä, että empatiataitoon tarvitaan ensisijaisesti luja itsemyötätunto, kyky kannatella omaa itseä.


Sain kuitenkin muutama viikko sitten rohkaisevan kokemuksen omasta kyvystäni olla empaattisesti läsnä toiselle. Vaikka tilanne oli raskas, koin suunnatonta lohtua ja varmuutta. Annoin sydämestäni.

Rakas ystäväni sai vaikean dissosiatiivisen poissaolokohtauksen. Hän soitti minulle, ja puhelinkeskustelun aikana tilanne paheni. Hän oli lopulta todella ahdistunut ja aggressiivinen, eikä kyennyt itse rauhoittamaan itseään.

En sanonut hänelle paljoakaan. Intuitiivisesti pyysin häntä ottamaan jonkin painavan peiton ja kääriytymään sen sisään. Pyysin häntä hengittämään aivan rauhassa, keskittymään pelkästään siihen. Kun hänen hengityksensä oli tasaantunut, pyysin häntä lempeästi havainnoimaan, miltä peitto tuntuu kehoa vasten. Pidin pitkän tauon, kuuntelin vain hänen hengitystään. Pyysin häntä muodostamaan mieleensä jonkin tutun ja turvallisen hahmon ja taas havainnoimaan, miltä tuo turvallinen hahmo tuntuu. Miltä hän näyttää, aivan yksityiskohtaisesti. Miltä hänen puheäänensä kuulostaa. Ja että se turvallinen hahmo on hänen kanssaan, pitää häntä sylissä – turvassa – ihan koko ajan.

Hiljalleen ystäväni aggressio laantui, hän palautui läsnäolevaksi omaan itseensä. Lopulta olimme vain vaiti, hän ja minä. Hengitimme samassa rytmissä. Kun ystäväni oli viimein rauhoittunut, valvoin vielä, että hän otti iltalääkkeensä ja kävi nukkumaan.

Aamulla ystäväni soitti uudestaan ja kysyi minulta, olinko kokenut öisen tilanteen raskaaksi. Aivan vilpittömin sydämin sanoin hänelle, että en. Että tunsin vain hämmentynyttä onnea ja iloa siitä, että hän oli luottanut minuun sinä vaikeana yönä. Ystäväni sanoi minulle: ”Sä olit mulle läsnä.” Kaikin tavoin – osasin olla! Eikä hiljaiseen keskinäiseen yhteyteen tarvittu sanaakaan.


Teksti: Tytti-Marjukka Metsänhele

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?