Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Vierelläkulkija

Lisätty 12.08.2020

Olen aina kokenut yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta. Mihin tahansa joukkoon tai ryhmään olen yrittänytkin pyrkiä, olen kokenut tulleeni lopulta syrjityksi, mitätöidyksi. Juuret ovat syvällä lapsuudessani, koulukiusaamistaustassa. Olisin viihtynyt hyvin yksin. Mutta ulkopuolelta tulevan - vanhempieni ja opettajani toiveesta nousevan - vaatimuksen johdosta yritin pakkososiaalistaa itseni.


Olin poikkeava. Mielenkiinnonkohteeni ja kiinnostukseni eivät vastanneet muiden ikätoverieni kiinnostuksia. Minua pidettiin outona ja kummallisena. Lopulta aloin uskoa samaa itsestäni. Siitä, missä olin lahjakas - kuten piirtämisessä, laulamisessa, mielikuvitusrikkaassa leikissä ja ainekirjoituksessa - tulikin minulle rasite. Aloin väheksyä itseäni, omia lahjakkuuksiani. Aloin väheksyä niitä asioita, joiden seurassa minun oli hyvä olla. Joiden seurassa en ollut yksin. Joiden seurassa olin läsnä. Omalle itselleni.



Seisahtuminen

Noista lapsuuden ajoista on jo pitkä aika. Yhä huomaan, että minun on todella vaikea seisahtua itseni äärelle. Kysyä itseltäni: ”Mitä minulle tänään kuuluu? Kuinka voin? Mitä tarvitsen tältä päivältä, jotta voisin mahdollisimman hyvin?”

Huomaan, että minun on vaikea pysähtyä, tunnustella omaa sisäisyyttäni. Minulla ei lapsena ollut siihen mahdollisuutta. Jos olikin, niin aina tuli tilalle joku muu. Jonkun toisen tarpeet. Aivan kuin olisin asunut talossa, jonka jokaisessa huoneessa asui joku muu henkilö. Kun tarkastelin kasvojani peilistä, näin siellä aina vieraat kasvot. En osannut kommunikoida itseni kanssa, millään tavoin. 

Tämä sama mekanismi siirtyi aikuisuuteen. Koin, ettei omilla tarpeillani ollut mitään merkitystä. Minulle itselleni kaikkein vähiten. Ohitin omani - palvellakseni, täyttääkseni toisen. Olin jo aikaa sitten unohtanut, mistä asioista minä nautin. Aivan kuin lapsuudessanikin.

Hurjat mielikuvitusleikit suuressa, tuoksuvassa kesämetsässäni. Prinsessat ja hevoset piirustuslehtiössäni, kaikki ihanat laulut nuottiviivastoilla, sadut kirjoitusvihossa, leikit kissanpentujen kanssa, hurjien vauhtien ottaminen pihakeinussa, niin että vatsanpohjassa lensivät perhoset. Kaiken tämän olin unohtanut. Jättänyt ja hylännyt. Tietämättä, että samalla olin hylännyt oman itseni.

 

Yhteyden herääminen omaan itseen

En oikeastaan tiedä, mitä minulle on tapahtunut, kun olen alkanutkin käydä dialogia - oman itseni kanssa. Olen löytänyt itsestäni persoonaani sisältyvät eri osat, joilla jokaisella on omat erityiset tarpeensa. Tärkeintä on ollut havaita, kuinka minussa on herännyt luja, luotettava ja turvallinen aikuisosa, joka osaa kannatella pahoin tarpeiltaan vaille jääneitä lapsiosiani.

Lapsiosat ovat rikkinäisiä, orpoja, hylättyjä. Vasta aivan hiljattain olen tajunnut, että itse olen ollut itseni pahin hylkääjä, tuomitsija. Olen oivaltanut paljon. Olen oivaltanut, kuinka jokainen näistä persoonani osista tarvitsee tulla rauhassa nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi. He eivät tarvitse tuomitsemista, jonka tähden he joutuisivat kokemaan häpeää; omasta itsestään, omista tarpeistaan ja tunteistaan.

Nämä lapsiosani osaavat viimein pyytää. He ovat vielä melko avuttomia ja tarvitsevat rohkaisua. Mutta kyllä he uskaltavat, kun heille antaa vain riittävästi aikaa ja tilaa. Rauhaa. Mutta eniten he tarvitsevat empatiaa. He tarvitsevat turvaa, hellyyttä. Ymmärrystä. Aitoa myötätuntoa. Eikä sitä voi parhaiten antaa kukaan muu kuin minä itse. Tärkeintä onkin, että viimein minulla on viisautta - pysähtyä. Olla heille läsnä. Olla itselleni läsnä. Antaa kaiken olla sillä hetkellä juuri niin kuin on. 

 

Läsnäolo omassa itsessä

Minulla on minut. Minulla on persoonani kaikki osat. Osieni kautta - minä olen. Suon itselleni rauhallisen hetken. Annan heidän kertoa. Toiveistaan, tarpeistaan. Voinnistaan, olostaan. Olen heistä vilpittömästi, uteliaasti ja avoimesti kiinnostunut. Heidän sisäisyydestään, heidän tunteistaan. Olen kiinnostunut siitä, mitä he tahtovat juuri sillä hetkellä minulle tunteellaan viestiä.

Lempeästi puhuttelen itseäni ja heitä. Lempeästi katselen, kosketan, tunnustelen. Osoitan heille, että minulla on heille kaikki maailman aika - olla minun kanssani levossa ja rauhassa, juuri sillä hetkellä. Ja että voimme yhdessä viipyä siinä hetkessä niin pitkään, kuin vain on tarpeen. En kiiruhda. Annan kaiken vain olla.

Välillä he ovat mykkiä, eikä heihin saa mitään kontaktia. Mutta silloinkin annan vain olla, juuri niin kuin on. Hyväksyn sen, että he kaipaavat lepoa. Se on viesti itselleni - olla vain hiljaa. Tunnustella omaa sisäistä hiljaisuutta ja antaa hiljaisuuden laskeutua ylleni - sisääni, jokaiseen soluuni minussa. Vain kellua siinä hetkessä, olla. Vailla mitään syytöksiä tai vaatimuksia. Olla vain.

 

Tunteiden ja tarpeiden kuunteleminen omien rajojen sisällä

Hitaasti olen oppinut tunnistamaan omat rajani. Näissä läsnäolon hiljaisissa hetkissä tunnen ne selkeimmin. Usein silitän itseäni. Tunnustelen raajojani, ääriviivojani. Aivan kuin maalaisin kehooni rauhan, elämän. Syvän viisauden, joka minua kannattelee. Se viisaus on oma kehoni.

Kehoni tietää, mitä se milloinkin tahtoo ilmaista. Kehoni tietää, mitä se tarvitsee ilmaistakseen itsensä. Minut. Kun olen läsnä itsessäni - yhteydessä itseeni - olen samalla läsnä kehossani. Maadoittuneena, juureni syvällä maaytimessä.

Kuuntelen rajojani. Tunnustelen niitä. Rajani ovat ehdottomat, lujat. Sellaisiksi ne ovat viimein rakentuneet. Korjaantuneet. Osaan viimein rajojani myös suojella. Olen niille hyvä. Annan niiden läpäistä ainoastaan rakkauden. Hyväksyvästi, turvallisesti kohtelen rajojani. Aivan samoin kuin kohtelen omaa itseäni, kehoani. En tee sille enää pahaa, en kohtele millään tavoin kaltoin. En sanoin, en teoin. Ainoastaan rakastan.

 

Oman itseni paras kaveri

Minulla on aina minut. Oikeastaan ensisijaisesti minulla ei ole muita. On toki rakkaita ystäviä, läheisiä ihmisiä, elämänkumppani. Mutta he ovat vain heijastuksia minusta. Niin kuin minäkin olen heijastus heistä. Kuka olen, se minun on tiedettävä itse.

Aivan huomaamatta olen palannut lapsuuteni äärelle. Kaikkien niiden puuhien ja harrastusten äärelle, joista sain silloin niin suurta nautintoa. Jotka tekivät minusta minut. Olen uudelleen löytänyt musiikin, sen ihmeellisen maailman, johon voisin upota tuntikausiksi. Olen löytänyt piirtämisen ilon, värikynät. Uutena villityksenä harrastan nyt myös valokuvaamista ja villasukkien kutomista. Olen löytänyt rakkauden koiranpentuihin, joiden kanssa telmiminen on aivan hillitöntä riemua. Mutta ennen kaikkea, olen löytänyt kirjoittamisen intohimon.

Näistä kaikista osatekijöistä saan elämääni niin paljon. Saan myönteisiä asioita. Ja sitä, miten kauniin ja arvostavin tavoin omaa itseäni viimein kohtelen. Olen tajunnut, että en ole yksin, en ulkopuolinen. En koskaan ollutkaan. Minulla on vierelläkulkija, paras kaveri. Joka välittää minusta, kaikista persoonani osista. Kannattelee niitä vastuullisesti. Se vierelläkulkija olen minä itse. Myötätunto, rakkaus. Lempeys, jolla itseäni kohtelen. Enkä ikinä enää hylkää. 



 


Teksti: Tytti-Marjukka Metsänhele
Kuvat: Ulla Varis

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?