Sivusto ei tue käyttämääsi selainta. Suosittelemme selaimen päivittämistä uudempaan versioon.

Suremistyö apuna väkivallasta selviytymisessä

Lisätty 15.01.2020

Entä jos mieltäisimmekin itsemme suremisen aktiivisina harjoittajina, sen sijaan että olisimme sen passiivisia vastaanottajia.

Väkivaltakokemuksiin sisältyy usein paljon henkilökohtaisia menetyksiä. Tarvekeskeiseen ihmiskäsitykseen perustuvan Rakentavan vuorovaikutuksen (engl. Nonviolent communication tai NVC) näkökulmasta nämä menetykset ovat pohjimmiltaan tyydyttämättä jääneitä inhimillisiä tarpeita. Väkivaltaisessa ihmissuhteessa oleminen vähentää useimmiten ainakin seuraavien inhimillisten tarpeiden toteutumista: turvallisuus, riippumattomuus, merkityksellisyys ja yhteenkuuluvuus.

Pitkään tyydyttämättä olleet tarpeet synnyttävät ihmisissä monia tunteita, mm. pettymystä, tuskaa ja kärsimystä – kenties jopa masennustakin. Nämä tunteet kertovat meille, että on aika tehdä surutyötä. Sureminen on itsessään inhimillinen tarve. Kun asiat elämässämme eivät suju toivomallamme tavalla, on tärkeää surra menetyksiä. Näin on varsinkin, jos on ollut pidempään tilanteessa, jossa perusturva ei ole toteutunut – kuten on asian laita väkivaltaa kokeneilla.

Surutyö osana väkivallasta selviytymistä on tärkeää, sillä suremisella on usein eheyttävä ja rankkojakin kokemuksia integroiva vaikutus. Tällöin vaikea kokemus nivoutuu jäsentyneeksi osaksi ihmisen henkilöhistoriaa ja kokemusmaailmaa. Rakentavan vuorovaikutuksen (RV:n) näkökulmasta keskeistä on tällöin se, että sureminen sekä voimaannuttaa että kirkastaa itselle sen, mikä elämässä on todella tärkeää. Se voi olla esimerkiksi turvallisuus, terveys, koskemattomuus, kunnioitus, luottamus, merkityksellisyys ja/tai identiteetti. Juuri nämä tarpeet eivät yleensä tyydyty väkivaltatilanteissa.

Sureminen ei ole yksittäinen tapahtuma vaan prosessi, joka etenee aaltomaisesti. Sille ei voi asettaa ennakkoon alkamis- tai päättymisajankohtaa. On siis erittäin tärkeää antaa surutyölle runsaasti aikaa ja tilaa. On myös löydettävä tai luotava turvallinen tila, paikka tai ihmissuhde, jossa surra. Se voi olla esimerkiksi terapiasuhde. Tällaisen tilan keskeinen ominaisuus on se, että kaikki tunteet ja tunneilmaisut ovat tervetulleita ja ne kohdataan lämpimästi ja hyväksyvästi.  

Edellä kuvattujen olosuhteiden luominen tukee surutyötä. Sureminen on kuitenkin RV:n näkökulmasta ensisijaisesti taito. Jos kasvoimme ympäristössä, jossa tunteiden – varsinkin pettymyksen, tuskan ja surun – ilmaisua väheksyttiin tai joiden ilmaisulla oli kielteisiä seurauksia (esim. eristämistä muiden joukosta), emme ehkä ole oppineet suremaan. Mitä sureminen sitten on? Kuinka opimme suremaan, jos emme sitä vielä osaa?

RV tarjoaa kehollisuutta korostavan tunnetyöskentelymenetelmän, joka tukee ihmisiä suremaan niitä syviä inhimillisiä tarpeita, jotka eivät tyydyttyneet tiettyinä hetkinä tai aikoina. Nämä hetket voivat olla myös sellaisia, joissa henkilö on kokenut psyykkistä, fyysistä tai muun tyyppistä väkivaltaa. Avaan tässä tekstissä tiivistetysti RV:n mukaisen suremisprosessin perusperiaatteita.

Tiedämme, että meillä on tarve surra, kun koemme henkistä kipua suhteessa johonkin kokemukseen. RV:n suremisprosessi tukee yhteyden saamista omaan kipuun, joka on varastoitunut kehoon, sekä kivun ilmaisua ja hyväksynnän, lämmön sekä huolenpidon suuntaamista itseen. On hyödyllistä, jos suremisprosessia voi tukea toinen henkilö (esim. terapeutti), joka on läsnä koko olemuksellaan ja kuuntelee aidosta myötätunnon asenteesta käsin. Tämän kautta syvästi surevalle ajan myötä mahdollistuu oman itsensä kannattelu.

On joka tapauksessa hyvä pohtia, mikä on oma tapa surra ja onko omassa elämässään antanut tilaa suremiselle. Jokaisella ihmisellä on ikioma suremisen tapansa – keskeisen tärkeää on kuitenkin oikeasti kohdata omia tunteitaan. Mikäli tuntuu, että niihin ei yksin pääse käsiksi, on tärkeää hakea siihen tukea.

Suruprosessin ensimmäisessä vaiheessa annetaan tilaa oman tarinan kertomiselle. Kokemus puretaan siten, kun sen muistaa ja kokee juuri nyt. Tarinan kertominen tukee henkilöä tunnistamaan, mikä yksittäinen kokemus tai tapahtuma – mahdollisesti osana laajempaa kokonaisuutta – herättää hänessä tällä hetkellä eniten henkistä kipua. RV:n suremisprosessissa keskitytään kullakin kerralla yhteen keskeiseen tapahtumaan tai muistoon. 

Kun henkilö on saanut kiinni siitä, mitä hän havainnoi tietyssä hetkessä, häntä tuetaan pysähtymään ja saamaan yhteys niihin kaikkiin tunteisiin, joita muisto herättää hänessä nyt. Koska tunteet varastoituvat kehoon, on hyvä, jos sureva henkilö saa tukea kehollisten tuntemustensa tunnustelemiseen ja kuvaamiseen. Tyypillisiä tunteita ovat tässä vaiheessa viha, raivo, ahdistus, tuskaisuus, häpeä, syyllisyys ja masennus, jotka kaikki ilmenevät kehollisina tuntemuksina - eri ihmisillä erilaisina.

Saatuaan yhteyden omiin kehollisiin tuntemuksiinsa tarkoituksena on seuraavaksi ymmärtää, mikä merkitys kyseisellä kokemuksella tai sitä koskevalla muistolla on surevalle. Eli, mitä sellaista henkilö menetti, jota hänen mielensä ja kehonsa kutsuu nyt häntä suremaan. Tässä on kyse siitä, että tunnistaa ne itselle tärkeät arvot, tarpeet yms., jotka eivät toteutuneet kyseisessä tilanteessa.

Kun syvällisellä tasolla ymmärtää vaikean kokemuksensa merkityksen, sen myötä on mahdollista päästää irti päällimmäisinä koetuista hallitsevista tunteista, kuten vihasta tai häpeästä, ja antaa niiden sijaan tilaa surulle. Surun tunteelle ja siihen liittyville kehollisille tuntemuksille on tärkeää antaa runsaasti aikaa ja tilaa. Kun olosuhteet ovat palautuneet turvallisiksi, vähitellen henkinen kipu ja suru yleensä myös alkavat laantua, ja henkilö alkaa tyyntyä ja rentoutua. RV:n suremisprosessin viimeisessä vaiheessa tavoitteena on yhdistää alkuperäinen kokemus osaksi henkilön laajempaa elämänkokemusta ja tukea tämän myötä hänen voimaantumistaan.

Vaikeista väkivaltakokemuksista selviytymiseen ja minuuden eheytymiseen sekä oman elämän jälleenrakentamiseen kuluu kuukausia tai jopa vuosia. Tuettu suremistyö voi olla yksi osa laajempaa selviytymisstrategiaa. Sureminen on kuitenkin elämäntaito, jolla on arvoa kaikille ihmisille. Kun opimme suremaan ja löydämme itsestämme rohkeuden tehdä surutyötä – säännöllisin väliajoin – ilon ja elämänenergian määrä lisääntyy elämässämme. Sureminen ja iloitseminen ovatkin saman kolikon kaksi puolta.


Teksti: Anna Grant, RMV asiantuntija ja kouluttaja (Ph.D.)

Evästeet

Tämä sivusto käyttää evästeitä tallentaakseen tietoja koneellesi.

Hyväksytkö evästeiden käytön?