Elämä tulkitaan usein polkuna: suorana linjana, jota kuljemme järjestelmällisesti etappi kerrallaan. Mutta jokainen, jolla on ollut psyykkisiä sairauksia – tai melkein mikä tahansa pidempikestoinen sairaus – tietää, ettei parantuminen ole lineaarista. Parantuminen on aaltoliike, jossa tulee toisinaan takapakkia. Siksi, kun minua pyydettiin kertomaan tarinani, kerron sen mieluummin kysymysten välityksellä.
Kuka minä olen?
Minun nimeni on Salla Sievänen, olen 21-vuotias ja alun perin Helsingistä kotoisin. Minulla on kaksi kissaa ja haaveilen hevostilan hankkimisesta, kunhan olen vanhempi. Olen käynyt hoidossa mielenterveysongelmiin yläasteelta saakka ja minulla on lapsuusiän traumoja. Ja olen kuullut ääniä lukioajoiltani asti – siis noin neljä vuotta.
Miten kaikki alkoi?
Kaiken käynnisti se, kun masennuin ollessani noin 15-vuotias. Olotilaani vaikuttivat monet ympäristötekijät kuten ylisuorittaminen, muutamat myrkylliset ystävyyssuhteet ja, no, murrosikä tietysti. Olisi toki ollut kiva parantua, kun puberteetti-iän hikoilut ja kiusallinen akne päättyivät, mutta kaikkeahan ei voi tunnetusti saada.
Tämä on mainitsemisen arvoista, koska kuulin ensimmäisen ääniharhani vasta vuonna 2014, ensimmäisellä Tikkurila-festivaalilla. Olin näköetäisyydellä päälavasta, istuskelemassa äitini kanssa ja katselimme kuinka seuraavaa esitystä varten säädettiin tekniikkaa. Aivan yllättäen, kuin nainen näyttämöllä olisi puhunut mikrofoniin, kuulin nimeäni huudettavan, ja hennon äänen kysyvän ”onko kuulossani jotain vikaa?” Hätäännyin ja kysyin äidiltäni mitä äsken sanottiin, mutta vastaukseksi sain vain olan kohautuksen sekä nopean ”en tiedä en välitä” – tyyppisen kommentin.
Mitä tämä viive äänien ilmestymisessä todistaa? Että monet psykoosisairaudet ovat kuin syysasterit: puhkeavat vasta myöhemmin ja keräävät suurimman huomion ennen pitkää.
Mitä sitten tapahtui?
Sen festivaalin jälkeen äänet lisääntyivät tiputellen. Ensin muutama yksittäinen tapaus, sitten muutaman kerran kuussa, sitten se lisääntyi jopa viikottaiseksi. Aluksi tietysti ajattelin vain kuvittelevani kaiken, että hermoni olivat kireällä stressin takia. Sitten minuun iski vainoharhaisuus, jolloin aloin epäilemään kaikkia ääniä, hajuja – kaikkia aistimuksia, jotka saattoivat potentiaalisesti poiketa normaalista. Jokainen rasahdus, jokainen narahdus. Sitten aloin panikoida. Muistan ajatelleeni, että ”nytkö tulin sitten hulluksi?” Tästä huolimatta en kertonut oireistani lääkärilleni, sillä näihin aikoihin aloittamani hoitosuhde keskittyi pelkoihin ja pakko-oireisuuteeni. En kokenut asiaa
ykkösprioriteetiksi. Hassua kyllä, se mikä ajoi minut puhumaan aistiharhoista, olivat hajuaistiin liittyvät harhat. Haistoin koko ajan joko jotain pilaantunutta – esimerkiksi pilaantuneen veden – tai sairaalan pesuaineen. Vasta tässä yhteydessä, noin vuotta myöhemmin, toin esille muutkin harhat. Se taisi olla hetki, jolloin hyväksyin sen, että koen aistiharhoja.
Minkä tyyppisiä äänet ovat?
Äänistäni todellisimmat ovat yleensä yksittäisiä sanoja. Nimeni, helppoja lauseita, tervehdyksiä aamun ratoksi. Joskus kuulen musiikkia, radion tai vaikka etäistä keskustelua. Joskus on ikäviä sanoja, kommentteja ulkonäöstäni tai älykkyyteni solvaamista, mutta se on harvinaisempaa. Yleisintä kaikista on kuitenkin se epäselvä puhe. Se pienenpieni supina, mistä en ihan saa selvää. Kuiskimista, muminaa, kaikenlaista vaikeasti ymmärrettävää. Joskus ne hyssyttelevät minua kun minulla menee liian lujaa, joskus ne tuhahtelevat vähemmän älykkäistä päätöksistäni. Kaikista eniten niitä kuuluu kun olen yövuorossa töissä, mutta äänet eivät rajoitu siihen. Äänet ovat sekä mies- että naispuolisia, mutta isoin ongelma on kun äänet ovat tuttuja. Kun ääni on sama kuin hyväksikäyttäjälläni. Silloin saatan saada paniikkikohtauksen.
Miksi kuulen ääniä?
Olen kääntynyt lääketieteen puoleen, mikä voi olla helppo selitys: toiset uskovat kosmisiin viesteihin tai Jumalan sanaan. Minulle on tähän mennessä diagnosoitu pakko-oireinen häiriö, epävakaa persoonallisuushäiriö ja viimeisimpänä psykoottinen masennus. En tiedä pitävätkö nämä diagnoosit paikkansa, mutta ne auttavat minua ymmärtämään. En tosin väitä, etteivätkö kaikki äsken mainitsemani vaihtoehdot voisi olla mahdollisia. Olen pohtinut, josko kuulemani äänet ovat viestejä hengiltä (tai aaveilta, kuinka vain) jotka yrittävät estää minua toistamasta menneisyyden virheitä. Ehkä he ovat ihmisiä, joita emme näe paljain silmin. En tiedä, mutta olen kiinnostunut oppimaan lisää. Tarvitsen kuitenkin psykiatrista hoitoa muihin ongelmiin, joten siinä samalla minua tutkitaan myös äänten varalta.
Kuinka minua on hoidettu kuluneiden vuosien aikana?
Ajan kulkuun on mahtunut kaikenlaista. Lääkkeitä toistensa perään, keskusteluhoitoa, terapiaa, akupunktiota ja sähköshokkeja. Keskustelu luotettavien ihmisten kanssa on auttanut eniten ja kokonaisvaltaisimmin, mutta muista hoidoista kaikista tehokkainta on varmaan ollut akupunktio; se nimittäin tekee uskomatonta jälkeä. Ensimmäisen hoidon jälkeen nukuin kuin tukki ja mieleni oli tyyni sekä selkeä. Sen sijaan vähiten toimiva hoito on ollut sähköhoito. Se kyllä tasasi oloani, mutta aiheutti aivan uskomattomia
muistikatkoksia. En muista kahdesta viime vuodesta juuri mitään. Muistot varmaankin palaavat ajan mittaan, mutta voin vain odottaa ja katsoa.
Mistä olen kiitollinen?
Ensinnäkin kaikesta psykiatrisesta terveydenhuollosta, mitä olen vuosien varrella saanut. Minua on hoitanut moni hyvä lääkäri ja sairaanhoitaja, jotka ovat kaikki tehneet parhaansa auttaakseen, vaikka se on joskus ollut vaikeaa. Toki, julkisen terveydenhuollon veemäisyyksiä on se, että hoitohenkilökunta vaihtuu vähän väliä ja kaiken joutuu aloittamaan alusta, mutta sellaista elämä on. Minulla on myös paljon ystäviä, joista lähes kaikilla
on kokemusta mielenterveysongelmista, joten heidän kanssaan on helppo keskustella – anteeksi puujalka – mieltä painavista asioista. Eräällä tutullani on skitsofrenia, ja olemme vertailleet paljon kokemuksia. Uskonkin vertaistuen olevan yksi avaintekijä äänien kanssa elämiseen.
Miten perheeni on suhtautunut ääniin?
Lyhyesti: ei kovin hyvin. Äitini mielestä liioittelen eikä äänien kuulemisessa ole hänestä mitään erityistä. Hän jopa totesi itse kuulevansa toisinaan puhetta, joten ”jos hän ei tee siitä ongelmaa niin ei minunkaan pitäisi”. No, otin aiheen puheeksi tätini kanssa ja hän selitti minulle ponnekkaasti, kuinka ”hänen mielensä säveltää kaunista musiikkia, jota hän ei yhdeltäkään levyltä ole kuullut.” Tässä vaiheessa ajattelin kuten kuka tahansa järkevä ihminen: koko sukuni on päästään vialla. Koin sen niin huvittavaksi että kerroin asiaa anekdoottina isoäidilleni ja arvatkaa mitä hän vastasi? ”Voi, minä aina nuorempana kuulin kauniita sinfonioita, oikea orkesteri soitti minulle melodioita”. En osannut tehdä muuta kuin vain hymyillä ja mielessäni todeta, että äänien kuuleminen ilmeisesti kulkee suvussa. Sukuni puolesta en siis ole saanut juuri ymmärrystä, mutta on muutamia, joilta olen saanut tukea, kuten serkkuni.
Missä vaiheessa tapahtui ns. käännekohta?
Isoin muutos on tapahtunut tänä kesänä, kun olen viettänyt aikaa pois vanhempieni luota. Asuin serkkuni asunnolla harjoitellakseni omaan asuntoon muuttamista ja siinä sain kokeilla millaista on elää itsenäisenä. Lisäksi vietin monta yötä töissä, omalla hiljaisella työpisteelläni, ja juttelin kunnolla äänteni kanssa. Silloin aloin tulla enemmän sinuiksi sen faktan kanssa, että äänet ovat osa elämääni. En ole enää pelokas teini, joka yrittää epätoivoisesti ylläpitää mainetta virheettömästä opiskelijanuoresta.
Millaista elämäni on nykyään?
No, tänä päivänä juttelen äänteni kanssa satunnaisesti. Elän hyvin usein sellaisessa tunteessa, että joku on lähelläni ja puhuu minulle – ja koen jopa rauhaa siitä tunteesta. Kuin luonani olisi joku, joka haluaa suojella minua. Kommunikoin äänille usein myös taiteen kautta, minä maalaan ja kirjoitan runoja kaikesta siitä mitä olen kuullut ja kokenut. En enää pelkää niin kuin pelkäsin vuosia sitten, vaan otan avoimesti vastaan sen mitä seuraavaksi on edessä. Ja niin varmaan pitäisikin.
Kuka minä olen?
Minun nimeni on Salla Sievänen, olen 21-vuotias ja alun perin Helsingistä kotoisin.
Minä kuulen ääniä.
Enkä halua luopua niistä enää.
