Lisätty 03.12.2018
Kirjasta Living with Voices – stories of recovery
Frank on 38-vuotias mies. Hän suoritti lähihoitajan tutkinnon vuonna 1989 ja jatkoi opintojaan iltakoulussa. Tämän jälkeen hän opiskeli yliopistossa biologiaa kaksi vuotta ja sitten psykologiaa neljä vuotta.
Lopetin biologian opiskelun, koska en halunnut tehdä eläinkokeita. Opintojen loppu oli minulle rankka kokemus ja tuntui kuin olisin pudonnut kuiluun; olin aika masentunut. Näissä merkeissä aloin kuulla ääniä vuonna 1994. Olin tuolloin 27-vuotias.
Kuulen äänet korvieni kautta. Ne sanovat minulle vieraita asioita eli ne eivät ole omia ajatuksiani, vaikka osa niistä olikin minun ajatuksiani. Äänet puhuvat ajatusteni päälle ja sanovat samoja asioita kuin mitä ajattelen. Joskus ne vain yksinkertaisesti toistavat samaa. Jokin oli kuollut sisälläni ja äänet sanoivat: ”jokin kuoli”. Äänet saivat minut itsemurhan partaille.
Ääneni ovat kolme pientä poikaa. Yksi niistä on kommentaattori: hän kommentoi ajatuksiani. Toinen on tuomari: hän tuomitsee ja loukkaa minua asioista, joita teen. Kolmas on antaja: hän antaa lahjoja esimerkiksi sanomalla: ” Pian sinä saat marijuanaa”. Välillä ne laulavat yhdessä kuin kuoro, mutta tuomari on yleensä dominoivin. Äänet ovat kertoneet, että ne ovat 10-12 vuotiaita, mutta tiedän niiden olevan äitini. Kysyin niiltä ja kolmisen vuotta sitten yksi vastasi: ”Olen äitisi ja voin olla mikä tahansa ääni haluan”.
Äitini olisi nykyään 61-vuotias. Hän kuitenkin kuoli 25-vuotiaana, kun olin itse kaksivuotias. Äitini oli minulle todella tärkeä. Tarvitsin hyvän uuden äidin ja toivoin, että saisin sellaisen. Isäni meni uusiin naimisiin vuoden kuluttua äitini poismenosta, mutta uusi äitini käyttäytyi todella aggressiivisesti minua kohtaan. Hän vaati, että kuuntelin häntä ja minun odotettiin tottelevan. Hän valitsi usein olla kommunikoimatta kanssani ja syyllistä minua kaikesta. Hän käytti minua oman aggressionsa hoitamiseen. Se oli minulle psykologisesti tuhoisa suhde. Sisarpuoleni saivat parempaa kohtelua.
Kuulin ääniä kahtena eri ajanjaksona: Biologian opintojeni lopusta vuonna 1994 vuoteen 1996 ja psykologian opintojeni lopusta vuonna 2000 tähän päivään saakka. Vuosina 1996-2000 psykologian opintojeni aikana minulla ei ollut ääniä. Lopetin opintoni, koska luulin, etten tulisi pääsemään tenttejä läpi. Silloin äänet palasivat. Jälkimmäisenä ajanjaksona saatoin usein suuttua, kun äänet ilmaantuivat. Puhuin niille paljon ja saatoin huutaa asuntoni ikkunasta ja kaduilla. Minut lähetettiin kahdesti psykiatriseen sairaalaan. Kummillakin kerroilla minut kuitenkin vapautettiin: ensimmäisellä kerralla vuoden kuluttua ja toisella kerralla kahden ja puolen vuoden kuluttua.
Äänet suututtavat minua, kun ne käskevät minun lähteä kotoa ilman avaimia tai heittää avaimeni pois. (Saksassa ilmaisu ”heittää avaimet pois” vastaa suomen kielen ilmaisua ”tulla kaapista ulos”.) Näin äänet vihjailevat, että minun pitäisi vahingoittaa itseäni. Samalla tavalla kuin silloin, kun ne sanovat ”hukuta itsesi, sinulla ei ole toivoa”. Mutta äänet myös sanovat ”Rakastan sinua ja olen todella pahoillani, että asiat menivät mönkään”. Tästä luonnollisesti seuraa ristiriitaisia tunteita tai ehkä se on osoitus ristiriitaisista tunteistani.
En ollut samaa mieltä hoidostani psykiatrisessa sairaalassa, koska se ei toiminut tai sisältänyt psykoterapiaa. Vuonna 2002 kuulin itseapuryhmästä, jota järjesti NeST, Saksan ääniä kuulevien yhdistys. Aluksi otin ryhmään vain osaa ja keskustelin muiden kanssa, mutta sitten tutustuin asioihin kunnolla ja aloin tehdä aktiivisesti vapaaehtoistöitä NeST:ille. En analysoinut asiaa, minä vain tiesin tarvitsevani ystäviä, etten putoaisi taas mustaan aukkoon. Opin NeST:issä työskentelevältä Antje Mülleriltä, että psykoterapiasta olisi hyötyä, joten aloin järjestää sitä itselleni. Soitin monelle ihmiselle ja sovin koekäyntejä ja lopulta löysin terapeutin, jonka kanssa saatoin aloittaa terapian.
En ajattele, että ääneni ovat sairauden oire; ajattelen, että ne ovat reaktio sille, mitä minulle on tapahtunut. Ensimmäinen itsemurhayritykseni oli reaktio yksinäisyyteeni ja muista vieraantumiseen. Äänet edustavat myös seksuaalista ongelmaa. Kysymys kuuluu, olenko taipuvainen masokismiin ja olenko homo- vai heteroseksuaali.
Osana psykoterapiaa halusin myös päästä eroon syyllisyyden tunteesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta. Halusin oppia itsevarmemmaksi, enkä halunnut tapella muiden kanssa vaan puolustaa itseäni enemmän. Halusin olla menestyvä, ottaa selvää kuka olen – ja löytää itseni. Terapiaprosessin aikana äänet muuttuivat ystävällisemmiksi. Kun äänet puhuvat nykyhetkestä ne ovat paljon vähemmän dominoivia. Tämä ei kuitenkaan päde vielä siihen, kun ne puhuvat tulevaisuudestani.
Olen nyt kokopäivätöissä myyjänä orgaanisen ruuan kaupassa, osana kuntoutusohjelmaa. Pidän siitä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki ongelmani olisi ratkaistu.
