Lisätty 03.12.2018
Muistan kuulleeni ääniä tai oikeastaan äänen ensimmäisen kerran 16- vuotiaana eräänä syysiltana. Se haukkui minua. Olin muutenkin tuohon aikaan ahdistunut ja vetäytynyt. Ajattelin sen olevan minulle hieman tuntemattomampi kaveri, joka oli paikalla ja jutteli ystäväni kanssa. Muistan kuinka seisoin hieman syrjemmässä potien huonoa oloa ja ahdistusta. En oikeastaan millään tavalla edes ihmetellyt tuota pääni sisäistä ääntä. Alussa nuo pääni äänet haukkuivat minua. Kuljeskelin yleensä yksikseni ja välttelin ihmiskontakteja. Oli helpompi olla yksin. Äänet tosin seurasivat minua joka paikkaan. Lähdin ulos vasta kun ilta oli saapunut. Nautin pimeistä illoista. Kuljin yksikseni jonkin aikaa. Poltin tuolloin kannabista. Käytin myös kohtuullista enemmän alkoholia, lähinnä viikonloppuisin. Minusta tuntui myös, että minua seurattiin mihin ikinä meninkään.
Olin työelämässä opiskelemassa, oppisopimuksessa ja olinkin ahkera. Sain kehuja ja jossain välissä palkankorotuksenkin. Töissä tosin myös vetäydyin. Tauot vietin yksin omissa oloissani. Asiat menivät kuitenkin huonompaan suuntaan ja vahvempiakin päihteitä tuli matkaan mukaan. Eräällä laajalla työmaalla huomasin äänien voimistuvan. Saatoin kuulla kuinka muut ihmiset arvostelivat minua. Haukkuivat.
Yksi railakas viikonloppu minulta sitten murtui kylkiluu ja sain kuukauden mittaisen sairasloman. Tämän loman aikana äänet pahenivat. Mukaan tulivat läheisten kaverieni äänet. Ne alkoivat puhua pääni sisällä. Olin aivan ällikällä lyöty. En tajunnut enää mistään mitään. Mikä oli mitä ja mikä ei. En tiennyt mistä oli kysymys. Erilaisten päihteiden käyttäminen jatkui edelleen koko tuon sairasloman. Päästyäni töihin uudelle työmaalle äänet pääni sisällä haukkuivat ja ilkkuivat työkavereitani heti ensimmäisestä päivästä lähtien. En todellakaan viitsi tässä mainita mitä ne sieltä mieleni tutkimattomista onkaloista huutelivat. Rivoa kuultavaa. Se oli todella hajottavaa, koska pidin työkavereistani ja pomostani, jonka äänet myös haukkuivat. No, tein kuitenkin töitä ja juuri tällöin sainkin sen aikaisemmin mainitun palkankorotuksen. Olin rakennusalalla ja työmaat vaihtuivat usein. Kestin kyllä oloni ja ääneni. En niistä koskaan kenellekään puhunut. Päihteitä käytin päivittäin.
Jouduin työmaalle erääseen tässä yhteydessä mainitsemattomaan opistoon, jossa saneerasimme asuntolan huoneita. Täällä äänet toden teolla karkasivat käsistä kuin yhdeksi hallitsemattomaksi pyörremyrskyksi. En saanut hetken rauhaa. Negatiiviset äänet haukkuivat minua, käskivät tehdä täysin järjettömiä asioita. Ne huusivat, pyytelivät asioita, ennustivat maailmanloppua. Positiiviset äänet kehuivat ja kannustivat. Oli myös jonkinlaisia neutraaleja ääniä. Välillä äänet huusivat keskenään ja riitelivät. Niitä oli kaikenlaisia ja ne huutelivat aivan sekaisin erilaisilla äänillä. Niissä ei ollut mitään tolkkua. Kuulin myös jostain syystä koiran haukuntaa. Kuvittelin äänten välillä olevan piruja ja enkeleitä, jotka taistelivat minusta ja hengestäni. Kuvittelin niiden myös olevan työkavereita, kavereita tai opiston opiskelijoita. Suurimmaksi osaksi varmaan niitä. Jotkut äänet kertoivat muille mitä olen elämässäni tehnyt, myös ne kaikki huonot ja hävettävät asiat. Yritin estellä ääniä eri tavoin, rakennella mielessäni muureja, väittää vastaan, kertoa toista, huutaa ja haukkua takaisin, puhua nätisti, pyytää kiltisti olemaan hiljaa. Mikään ei vain tuntunut tehoavan näihin ääniin. Hajotin itseni todella pahasti. Kuulin myös toisen minän pääni sisällä, joka väitti aina vastaan ja oli eri mieltä. Jos päätin olla sen kanssa samaa mieltä se vaihtoikin mielipiteensä täysin päinvastaiseksi. Saatoin myös tosiaan kuulla työkavereiden ääniä työskennellessäni heidän kanssaan. Heidän ajatuksiaan ja muuta. Heidän äänensä lähinnä yrittivät ehkä auttaa minua ja olivat ymmärtäväisiä.
Töiden jälkeen saatoin mennä linja-autolla kotiin ja kuulin muiden linja-autossa istuvien mielipiteet minusta. Linja-autoasemalla saatoin kuulla omat ajatukseni kovaäänisistä kuulutuksen yhteydessä ja pelkäsin, että muut asemalla olevat ihmiset kuulevat ne. Illalla sitten kun olin käynyt kotona suihkussa ja syönyt lähdin ulos kavereiden kanssa. Polttelimme kannabista. Lisäksi saatoin käyttää erilaisia lääkkeitä. Silloin kuulin kavereiden äänet päässäni. Nekään eivät oleetpositiivisia. Haukkuivat ja arvostelivat. Uhkasivat pahoinpidellä ym. Nauroivat minulle. Saatoin kuulla kahden äänen, miehen ja naisen, riitelevän pääni sisällä. Jos joskus jäin kotiin yksin työpäivän jälkeen kuulin myös silloin ääniä. Kuulin TV:tä katsoessa mm. juontajien puhuvan ”mielensä voimalla”. Puhuin heidän kanssaan myös mielessäni, kuten yritin puhua muidenkin äänten kanssa. Muistan kuinka aloin kuulemaan puhetta ja mölyä aina hautausmaan läheisyydessä. Kun aloin lähestymään autolla hautausmaata tietyn matkan päässä alkoivat äänet pikkuhiljaa kuulua ja voimistuivat mitä lähemmäs hautausmaata pääsin. Todella pelottavaa.
Töissä saattoi välillä mennä työpäivä istuen maalipurkin päällä ja kuunnellen ääniä. Sitä ei vain jaksanut, eikä enää kyennyt muuhun. Saatoin mennä aamulla töihin, mutta kupillisen kahvia juotuani saatoin lähteä pois. Lopetin kovemmat päihteet pelon takia. Pelotti moni asia, mutta päällimmäisin pelkoni oli olotila päässäni. Pelkäsin, että saan vielä aivoverenvuodon tai aivohalvauksen jos jatkan. Olo oli niin tuskainen ja paha päässäni.
Aloitin juomaan erittäin paljon ja pääsin harvoin enää töihin krapuloissani. Loppujen lopuksi työnantaja sanoikin, että minulla on kaksi kuukautta aikaa pistää pääni kuntoon. Menisin sen jälkeen takaisin töihin. En enää koskaan palannut. Ryyppäsin todella paljon. Laskujeni mukaan noin puolitoista vuotta. Olo äänten kanssa ei tainnut juuri helpottaa. Turrutin vain itseni juomalla. Ääneksi oli tullut nyt lisäksi pienen tytön ääni ja uuden ystäväni ääni. Pieni tyttö tykkäsi jutella mukavia. En sen takia pystynyt käymään esim. suihkussa muuta kuin kotona koska se kommentoi koko ajan tekemisiäni. Se oli todella häiritsevää. Sattui paljon kaikenlaisia asioita, enimmäkseen huonoja.
Vuonna 2008, 19-20 vuotiaana lähdin päihdekuntoutukseen. Olin siellä noin kuukauden päivät kun minulla todettiin skitsoaffektiivinen häiriö. En saanut kunnolla öisin nukutuksi äänten takia. Kuulin käytävästä kahden naispuolisen äänen arvostelevan minua. Sain valita jäänkö kuntoutukseen vai lähdenkö hoitoon psykiatriselle osastolle. Valitsin osaston. Laitoksen työntekijä kuskasi minut autollaan kuntoutuksesta osastolle. Olin viikkoa vaille vuoden osastolla. Minulla diagnosoitiin tarkemmin määrittelemätön skitsofrenia. Lääkäri ei ollut varma diagnoosista. Minulla kokeiltiin viittä eri lääkitystä. Osa lääkkeistä aiheutti pidentyvää QT-aikaa ja osa ei vain toiminut. Lääkitykseksi minulle jäi 500mg leponexiä.
Sairaalasta päästyäni jouduin palveluasumisyksikköön asumaan. Asuin siellä noin kahdeksan kuukautta. Jatkoin siellä päihteiden käyttöäni. Välissä kävin TÄSMÄ-kurssin Kangasalalla. Kurssi oli tarkoitettu skitsofreenikoille. Asuimme siellä reilu kaksi kuukautta. Meitä oli viisi henkilöä. Sieltä tosiaan palasin takaisin palveluasumisyksikköön. Tarkoitukseni olisi ollut muuttaa Tampereelle. Siellä minulla olisi ollut paikka, jossa käydä – klubitalo. En kuitenkaan saanut klubitalolle maksusitoumusta nykyiseltä kunnaltani. Myöhemmin muutin pois palveluasumisyksiköstä toiselle paikkakunnalle.
Uudelle paikkakunnalle muutin myös asumaan palveluasumisyksikköön. Aloin käymään päivätoiminnassa sekä työpajalla. Täälläkin asuin sen kahdeksan kuukautta. Tällä kertaa päihteittä. Join ainoastaan alkoholitonta olutta. Muutin sieltä tukiasuntoon asumaan. Tukiasunnossa juominen jatkui. Siellä asuin välillä yksin, välillä toisen kaverin kanssa. Se oli kahden hengen asunto.
Tukiasunnossa puolisen vuotta asusteltuani muutin ensimmäiseen omaan asuntoon. Huonomaineiselle alueelle. Aloin polttaa taas myöskin kannabista, joka laukaisikin aina psykoosin. Silti poltin, ja join. Kävin myös baareissa. Äänet jatkuivat tottakai. Kannabiksen vaikutuksen alaisena ne voimistuivat. Tunsin myös liikehdintää pääni sisällä. No, minä jatkoin huonoa elämääni. Toki kävin edelleen päivätoiminnassa ja työpajalla. Olin rappiokunnossa. Niin henkisesti kuin fyysisesti. Painoni oli noussut yli neljäkymmentä kiloa sitten sairaalan. Söin huonosti ja epäterveellisesti, join paljon enkä paljoa liikkunut. Lisäksi lääkitys lihotti ja turvotti. Elinkin omien sanojeni mukaan toinen jalka haudassa ja hautaan oli tarkoitus mennäkin, tavalla tai toisella. Sinne olisin ennen pitkään päätynytkin. Mutta ehkäpä kohtalo puuttui peliin kukaties…
Hain, ja pääsin Kiipulaan nuorten kuntouttavalle kurssille. Olisiko meitä ollut kymmenkunta tällä kurssilla. Tuli jonkinlainen rytmi elämiseen. Toki join yhä. Ja paljon. Yhtälailla taistelin sisäisten ja ulkoisten äänteni kanssa. Edelleen polttelin kannabista. Iskin silmäni erääseen täällä olevaan minua nuorempaan naiseen. Pyysin häntä vain rohkeasti kahville. Ja loppujen lopuksi hän lähti. Kurssilla oli kolme työharjoittelujaksoa. Kaksi niistä olin samassa paikassa, kiinteistöhuoltofirmassa. Tykkäsin todella paljon olla siellä, jos vain paikalle pääsin krapulaltani ja väsymykseltäni. Jokunen kerta jäikin menemättä. Sain kuitenkin kohtuullisen hyvät arvostelut harjoitteluista ja kurssinkin suoritin loppuun. Tutustuimme tuon aikaisemmin mainitun naisen kanssa paremmin. Hän oli lopettanut kurssin, mutta pidimme yhteyttä ja kävimme välillä kahvillakin.
Aloimme seurustelemaan. Ja juuri tässä vaiheessa se kohtalo nostikin päätään. Lopetin juomisen ja muut päihteet. Jopa puolet elämästäni vieneen tupakoinnin. Laihduin todella nopeasti. Oksensinkin puolitoista viikkoa joka päivä. Lisäksi räin verta keuhkoista. Siinä se syy tupakoinnin lopettamiseen olikin. Naisystäväni muutti luokseni asumaan ja menimme samalla kihloihin. Saimme koiran vanhemmiltani, joka olikin minun. Aloitin pikkuhiljaa juoksemisen koiran kanssa. Elin elämäni onnellisinta aikaa. Vihdoinkin nautin elämästä. Rakkaus minut pelasti. No, yllätys yllätys äänet eivät olleet kadonneet mihinkään. Tottakai ne olivat aikaa myöten hiukan helpottaneet, mutta en minä niitä edelleenkään ymmärtänyt eivätkä ne minua. Hankaluuksiahan ne tuottivat kieltämättä, mutta en ehkä antanut niiden häiritä. Toki ne häiritsivät jokapäiväistä elämääni ja ihmissuhdettani, mutta saatoin kyllä puhua niistä avopuolisolleni. Vaikka hän ei niitä ymmärtänytkään niin kuunteli kuitenkin ja tiesi ongelmastani.
Olin tosiaan haaveillut jo 13- vuotiaasta kamppailulajiharrastuksesta. Aloitin ystäväni tuella aikidon. Todella hieno laji kaiken kaikkiaan. Sain kuntoa kohotettua hyvin ja kävin aikidossa puolisen vuotta, myöhemmin aloitin rinnalle judon. Äänten kanssa oli kieltämättä vaikeuksia harrastusten kanssa. Nimenomaan negatiivisten äänten kanssa. Ne haukkuivat muut ja minut. Keskittyminen oli välillä todella vaikeaa ja usein asiat menikin ohi korvien. Kävin kuitenkin sitkeästi, en antanut äänten lannistaa rakkaita harrastuksiani. Taloyhtiössämme alkoi parvekeremontti, joten päätimme muuttaa. Muutimme hallinpäätyasuntoon teollisuusalueelle. Se olikin jokin pieni salainen haaveeni. Hallinpäätykämppä. Pidin asunnosta todella paljon. Oli varaava takka ja saunamahdollisuus. Myös luonto lähellä, johon pääsi tekemään koiran kanssa pitkiä metsälenkkejä. Se oli terapiaa sielulle ja mielelle. Asunto tosin oli syrjässä ja sähkö kallista. Hankimme löytöeläintalosta kissanpennun. Pennun, jonka joku sydämetön oli roskikseen jättänyt. Aloitimme yhdessä potkunyrkkeilyn, nuoruuden haaveeni ja muutimme toiselle paikkakunnalle lähemmäs harrastuksia. Emme kauan ehtinyt asua uudessa asunnossa kun erosimme. Hyviä ystäviä olemme toki edelleen.
Muutin koiran kanssa -30 luvulla rakennettuun pienkerrostaloyksiöön. Aloitin krav magan harrastamisen. Selkäni oli ollut kipeä jo pidemmän aikaa. Monella lääkärillä ja parilla fysioterapeutilla ja hieronnoissa ravattuani syyn löytymättä varasin yksityisen lääkärin. Rasitusosteopatia ja välilevyn pullistuma oli diagnoosi. Kuusi viikkoa ilman liikuntaa. Se oli todella tuskallista ja hajottavaa Äänet valtasivat masentuneen mieleni. Tunsin itseni todella surkeaksi. Itsemurha-ajatukset ja päihteet pyörivät mielessäni. Unettomuus alkoi. En kuitenkaan mihinkään vakavampaan sortunut. Sain levon jälkeen taas luvan aloittaa harrastukset. Varovasti tottakai. Helpotus. Aloitinkin defendon peruskurssin. En uskaltanut potkunyrkkeilyä vielä aloittaa selkäni takia. Selkäni toki vihoittelee aika ajoin vieläkin.
Tunsin ahdistavaksi asua sen aikaisessa asunnossani ja muutin isoon omakotitaloon äitini kanssa asumaan. Väliaikaratkaisu. Nyt 11 vuotta ääniä kuulleena vedän ääniä kuulevien vertaistukiryhmää, harrastan monipuolisesti liikuntaa, syön terveellisesti, taiteilen, runoilen ja vakaana aikomuksenani on kokeilla taijia. Äänet ovat vähentyneet huomattavasti selvin päin oloni aikanani. Olen oppinut ymmärtämään ääniäni ja miten niiden kanssa toimia. Vaikeita hetkiä toki välillä on, mutta jokaisella on joskus vaikeita aikoja, niin terveillä kuin vähemmän terveillä. Yritän nauttia elämästä ja elää nykyhetkessä. En menneessä enkä tulevassa.
Olli
