Tällä kertaa esittelyssä oleva kokemustarina onkin rakkaustarina. Anna kertoo kokemuksiaan siitä, miten hänen puolisonsa Hannan äänien kuuleminen on vaikuttanut heidän parisuhteeseensa.
”Olen Hannan kumppani Anna. Olemme olleet yhdessä kaksi vuotta. Tutustuimme deittisovelluksen kautta, tuossa netin luvatussa ihmemaassa. Hanna kertoi äänien kuulemisestaan ja psyykkisistä haasteistaan heti tavattuamme, enkä pitänyt sitä mitenkään ihmeellisenä. Minulle se ei ollut asia, joka olisi estänyt minua tutustumasta Hannaan. Tulimme hyvin toimeen ja päätimme tavata toisen kerran. Alusta alkaen meillä oli yhteisiä mielenkiinnon kohteita, kuten taide ja matkustaminen. Itse olen pohjimmiltani introvertti ja Hanna taas ulospäinsuuntautunut ekstrovertti ja täydennämme näin hyvin toisiamme. Minulla on lapsi, 14-vuotias erityisnuori. Hanna on ottanut hänet luontevasti elämäänsä, ja hänestä on tullut tässä vuoden sisällä tärkeä lisäaikuinen tapaamisiimme.
En ole aikaisemmin tuntenut ääniä kuulevia ihmisiä, enkä ole ajatellut heistä sen kummempaa. Hanna on jonkin verran kertonut kokemuksistaan liittyen psykoosiin ja osastohoitoon. Ehkä kaikkein vahvimmin mieleeni on jäänyt hänen sanansa: ”Olin kuin zombi ja minun huonoa oloani ei uskottu terveydenhuollossa”. Lisäksi hän on kertonut laittaneensa useita kertoja nuorempana lääkkeet roskapönttöön, sillä ei halunnut syödä niitä.
Hanna on jonkin verran kertonut äänistään. Esimerkiksi sen, että hän kuulee välillä ääniä lääkkeistä huolimatta mutta että ne eivät ole enää syyttäviä tai pahoja. Ainut asia mikä siitä näkyy konkreettisesti minulle on se, että hänen on otettava lääkkeet säännöllisesti. Äänet vain ovat mukana elämässä, vaikka eivät ole konkreettisesti läsnä. Hanna tuntee hyvin oman vointinsa ja osaa seurata merkkejä siitä, jos vointi on muuttumassa huonommaksi.
Ajattelen, että ääniä kuuleviin ihmisiin tulisi suhtautua niin, että kunnioitetaan ihmisen ainutlaatuisuutta ja hänen omaa asiantuntemustaan omasta tilanteestaan ja siitä, miten tulla toimeen äänien ja psyykkisten haasteiden kanssa.
Mielestäni ketään ei kuuluisi määrittää sairauden tai äänien kautta, kuten helposti tapahtuu, vaan sen sijaan nähdä ihminen ihmisenä, hänen tarpeensa ja toiveensa. Loppujen lopuksi olemme täällä olemassa toisiamme varten.”
Teksti: Anna
Julkaistu Moniääninen-lehdessä 1/2025.
