Oli vuosi 2000. Olin juuri valkolakin iltalukiosta saanut ja jäänyt työttömäksi. Olin nuori parikymppinen, riutunut ja kovin epävarma tyttönen. Elämästä oli kadonnut merkitys ja tarkoitus, sillä työ ja opiskelu oli minulle kaikki kaikessa. En tiennyt tuolloin, että mikäli arvotan työn kaiken edelle elämässäni, saatankin väsähtää ja miten sitten teen töitä, kun ei ole terveyttä. Terveys siis arvona on pakko asettaa töiden edelle!
Jonakin päivänä sitten kuulin yhtäkkiä vaimeaa kuiskausta. Ne olivat jotenkin ilkeitä kuiskaavia ääniä. Päättelin, että ne kuuluivat naapurista. Naapuriko ilkeili minulle ja puhui pahaa minusta? Pian minusta tuntui, että kaupan kassakin nauroi vaatetukselleni ja pian koko maailma oli minua vastaan. Erakoiduin. Olin varmasti myös noihin aikoihin masentunutkin ja sen saattoi laukaista työttömyys. Olin vain tottunut tekemään. En niinkään pysähtymään ja ajattelemaan! ”Sä oot ihan paska!” kuulin selkeän äänen. ”On joo!” vastasi toinen ääni. Tästä järkyttyneenä katsoin parvekkeelle ja tähysin jos vaikka katseellani tavoitan naapurini, jotka olivat noin ilkeitä! Mutta sitten puhe jatkui ja jatkui. Pelästyin ja juoksin ulos kotoa! Pian tajusin, että äänet jatkoivat dialogiaan pääni sisällä, vaikka olen ulkosalla poissa kotoa, naapurien ulottumattomissa! Järkytyin. Miten tämä oli mahdollista? Otin fillarini ja poljin metsään. Ääni sanoi ”Isäsi kuoli!”, ”Äitisi hyppää parvekkeelta!”. Olin ihan shokissa ja järkyttynyt.
Tästä kului jonkin aikaa ja olin varannut ajan yksityiselle psykologille, sillä kaikki ei ollut nyt hyvin. Olin varmasti pelosta sekaisin ja järkyttynyt tuolloin monta viikkoa. Sitten äitini miesystävä ilmoitti, että tulisi minua hakemaan ja viemään minut päivystykseen. Muistan, että olin samaan aikaan hämmentynyt ja kiukkuinen, sillä en löytänyt äänille selitystä ja en todellakaan tiennyt, että tällainen olisi edes mahdollista, että ihminen alkaa kuulla ääniä! Otin matot, vein ne ulos, tamppasin ja huusin sisäisesti lujaa mielessäni: ”Perkeleen terveyskeskus, sairaala, yhteiskunta ja lääkärit, sillä te teitte minusta sairaan! Lopulta Esko tuli ja vei minut sairaalaan, päivää ennen yksityisen psykologin vastaanottoa.
Kiukku ja suuttumus vääryydestä myrkytti mieleni pitkäksi aikaa. Mikä sitten näkyi sairaalahoidoissa lääke ja hoitokielteisyytenä. Minä kuulin ääniä. Ne eivät ole harha-aistimuksia, niin kuin joka kerta psykiatri minulle selittää. No, tämä kaikki oli alkua vuosia kestäneelle matkalle läpi pahenevien psykoosioireiden ja lopulta skitsofreniadiagnoosin läpi.
Minä en hyväksynyt sairauttani. Äänet tulivat ulkoa minuun. Minä en ole sairas! Minä olen kohdannut suurta vääryyttä! Ymmärtäkää minua! Mutta kukaan ei kuunnellut minua tai ymmärtänyt sillä tapaa, kuten olisin toivonut. Joka sairaalajakson jälkeen heitin lääkkeet roskapönttöön. Ja kun kuukausi tai kaksi kului, niin palasin taas osastolle huutavat, kirkuvat äänet päässäni! Lääkitys ei vienyt minulta ääniä pois. Olen kuitenkin kuullut, että joissakin tapauksissa ne auttavat ja vaimentavat ääniä. Minun tapauksessani lääkettä olisi täytynyt antaa niin paljon, että olisin ollut zombitilassa niin kuin kyllä toisaalta olinkin noin kolme vuotta!
Minulle ei aluksi löytynyt sopivia lääkkeitä tai annos oli liian iso. Lopulta markkinoille ilmestyi uusi antispykoottinen lääke, jota kokeiltiin minuun ja se päätti elämässäni tuon zombivaiheen. Koin, että psykiatrisessa hoidossa somaattinen, fyysinen kuntoni ja toimintakykyni laski, vai liekö sitten ollut toistuvien psykoosien syytä? Joka tapauksessa tuo uusi lääke oli minulle käänteentekevä pelastus ja siitä aloin virkoamaan! Olin noin 22-vuotias kun jouduin psykiatriseen hoitoon.
Helppo sanoa, että ääniä kuuleva voisi selvitä myös ilman psykiatrista hoitoa, mutta itse olen kokenut näinä vuosikymmeninä, että mikään muu taho ei olisi minua voinut auttaa asiassa. Olen nyt kuullut ääniä reilut kaksikymmentä vuotta ja alussa äänten tullessa koin, että olen aivan järkyttynyt ja äänten sisältö oli myös uhkaavaa ja negatiivista. Ensimmäinen psykoosi oli ehkä se elämäni pahin. Toki oikean lääkityksen löytyminen minulle on myös ollut haastavaa. Karkeasti sanottuna olen melko arsenaalin läpi käynyt antipsykoottisia lääkityksiä ja useampi niistä ei ole sopinut minulle ilman, että aiheutui kohtuuttomia sivuvaikutuksia ja lääkkeet eivät kohdallani ole ääniä vieneet pois. Äänimaailmani on kuitenkin rauhoittunut. En enää juurikaan kiinnitä niihin huomiota, ja ne puhuvatkin jotenkin etäisesti ja hiljaa, aivan kuin välillemme olisi syntynyt jopa kunnioittava suhde!
Olisin itse aikoinaan kovasti halunnut osallistua ääniä kuulevien ryhmään, mutta sellaista ei meillä päin järjestetty. Olin sitten yhteydessä yhdistykseen ja minulta kysyttiin, haluaisinko kenties itse alkaa vetää ryhmää ja minusta se oli hyvä ajatus, sillä jos jossakin on joku, joka kokee samoin, niin voimme yhdessä kuunnella ja ymmärtää ja myötäelää toisen tuskaa tässä asiassa. Siitä syystä vertaistuki onkin maailman parasta!
Pakko myöntää, mutta alussa asenteeni ja suhtautumiseni ääniin oli negatiivista ja sisälläni oli miksi-kysymyksiä ja jopa vihaa, mutta jälkikäteen olen oivaltanut, että eivät ne äänet lähteneet, vaikka kuinka riuhdoin ja huusin ja taistelin vastaan. Ehkä ne jopa pahenivat siitä. Koska kaikki se taistelu vei turhaa energiaa ja voimavaroja niin lopulta tehtäväkseni jäi jonkinlainen sopeutuminen tilanteeseen. Olen oivaltanut tässä vuosien saatossa, että ei ole hyvä täyttää sieluaan vihalla ja katkeruudella, vaan lopulta on tärkeää löytää anteeksianto ja armo. Niin on itsensä kanssa parempi olla, kuin vihaisena ja katkeroituneena.
Tykkään Moniääniset-yhdistyksestä, koska se lähestyy äänien kuulemista myös ilmiönä eikä yksinomaan sairauden oireena. Äänien kuulemisen voi nähdä jopa olevan vain ominaisuus, joka sinulla on! Alussa, kun olin tosi hämmentynyt tilanteesta, minulta puuttui tietoa. Ainoa tieto, jonka aiheesta sain, oli hoitajan minulle ikään kuin piilotellen tuoma moniste, jossa puhuttiin äänien kuulemisesta ja mm. Marius Rommen kirjasta Näkökulmia äänien kuulemiseen. Olisin todella myös toivonut ryhmää tänne kotikaupunkiini niinä aikoina, mutta toisaalta en ehkä olisi ollut vielä tarpeeksi kypsä käsittelemään äänikokemustani, vaan olisin nähnyt äänet vain suuttumuksen tunteen lävitse.
Nyt näen tämän niin, että löytääkseen balanssin asiassa on pyrittävä sopeutumaan tilanteeseen, hakemaan lisää tietoa ja puhumaan vaikka jonkun kanssa, joka kokee samoin. Nykytilanteeni on hyvä myrskyisän alun jälkeen. Äänet kuuluvat edelleen, mutta ne ovat taustalla ja hiljaisia, enkä koe niitä enää häiritsevinä. Tekeminen ja toiminta vie huomioni pois äänistä muihin asioihin. Äänillä on kuitenkin ollut iso merkitys elämässäni, ne ovat olleet osa kasvuprosessiani. Olen kohdannut monia haasteita elämässäni, ja äänillä on ollut niissä oma roolinsa. Kun olen onnistunut selviämään, minusta on tullut hyvin tiedostava ihminen ja olen rauhoittunut ja saanut itseluottamusta. Teemme jollakin tapaa äänten kanssa yhteistyötä nykyään – ennen olin niille saalis, nyt ne ovat oppineet arvostamaan minua.
Teksti: Hanna Ylinen
Julkaistu Moniääninen 2/2023 -lehdessä.
