Lisätty 03.12.2018
Vaikeista perheolosuhteista lähtöisin olevan Sarin tie kohti tasapainoista elämää ei ole ollut helpoin mahdollinen. Saatuaan vesivärit herkkä nuori löysi kuitenkin taiteen, eikä siltä tieltä ole ollut paluuta. Nyt työkyvyttömyyseläkkeellä oleva Sari maalaa ammatikseen ja pitää useita näyttelyitä joka vuosi. Hän haluaa myös auttaa muita kaltaisiaan.
Lapsuuteni se ei ollut helppo. Vanhempani riitelivät ja olin usein riidan välikappaleena. Äitini kärsi ja oli hermostunut, koska isäni oli alkoholisti. Vanhempani saivat lapset aika iäkkäänä. Syntyessäni äitini oli 38-vuotias, veljeni oli syntynyt neljä vuotta aiemmin. Veljeni oli minulle kuin isä, koska isäni ei sitä osannut olla. Äitini ja isäni olivat minulle kuin isovanhemmat. Kun ystäväni tulivat ensimmäistä kertaa käymään luonani, he luulivat vanhempiani isovanhemmikseni.
Kun mietin lapsuuttani, mieleeni tulevat ne tilanteet, kun en voinut tuoda kavereitani kylään tarkistamatta ensin, oliko isä kännissä. Jouduin kokemaan myös henkistä väkivaltaa isän puolelta. Olin herkkä lapsi ja isäni härnäsi minua. Hän sanoi minua muun muassa herkäksi ja tyhmäksi. Pikkutyttönä opin siis ajattelemaan, että jos on herkkä, niin on tyhmä. Se soi mielessäni vuosikausia.
Olin koulukiusattu jo ala-asteella. En silloin vielä kovin häiritsevästi, mutta olin esimerkiksi niin arka, että en uskaltanut vastata opettajien kysymyksiin. Nuoruudessa aloin itsekin ryypätä. Olin punkkari ja anarkisti. Erosin kirkosta ja olin olevinani ateisti. Viina oli minulle
pakokeino kaikesta. Jouduin kestämään koulukiusaamista neljä vuotta, kuudennelta luokalta yhdeksänteen saakka. Lukioon päästyäni kaikki muuttui ja luokka oli kivempi, koska kiusaajat eivät jatkaneen tai päässeet lukioon. Kavereita minulla oli jonkin verran, tosiystäviä vähemmän. Yleensä vain yksi hyvä ystävä kerrallaan. Nyt jälkeenpäin ajatellen olin kaveriporukassa todella pelokas. Olin aivan kuin mykkä joka silti kiehui sisältä.
Vuonna 1989 ollessani 19-vuotias, veljeni osti öljyvärit ja ne jäivät minulle. Siitä lähtien olen aina maalannut, vähän elämänvaiheesta riippuen. Piirtänyt olin jo aiemmin ja saanut isältäni myös kovaa kritiikkiä piirustuksistani. Maalaamisesta tuli minulle henkireikä jo silloin. Matkustelin paljon, kävin monella interrail-reissulla ja vaihdoin työpaikkaa sen mukaan, että sain rahaa ja pääsin taas matkustelemaan. Työt olivat paljolti siivous- ja toimistotöitä. Työkavereista aina muutama jäi joksikin aikaan ystäväksi.
Elämäni käännekohdat
Ensimmäinen käännekohta elämässäni oli vuonna 1992, kun pääsin Vapaaseen Taidekouluun ja muutin pois kotoa vuokra-asuntoon Kallioon. Sekosin vuonna 1993 ja otin ensimmäistä kertaa yhteyttä mielenterveystoimistoon, kertoen itkien tilannettani. Jouduin Hesperian sairaalaan vähän tämän jälkeen. Olin siellä kaksi kuukautta suljetulla ja kaksi viikkoa avoimella osastolla. Samaan aikaan kävin silti taidekoulua aamuisin ja palasin sitten illaksi sairaalaan. Koulua en missään nimessä halunnut lopettaa, vaan jatkoin – välillä hyvin sekavissa oloissa, loppuun saakka. Koulua olisi voinut jatkaa vielä neljännenkin vuoden, mutta en jaksanut. Aloin käydä terapeutilla ja tätä jatkui monia vuosia. Vuosikausia juoksin myös Hesperiassa vähän väliä ja minua heitettiin sieltä aina ulos. Töölön A-klinikkakin tuli tutuksi.
Ääniä aloin kuulla samana vuonna. Näin harhoja ja kuulin ääniä, jotka olivat pahoja ja itsetuhoisia ja häiritsivät pahasti elämääni, joka oli silloin jo muutenkin vaikeaa. Luulin, että minulla on yliluonnollisia voimia. Uskoin aivojeni olevan niin herkät, että kuulin muiden ihmisten ajatuksia – ja ne kaikki puhuivat minusta. Äänet käskivät minun myös tehdä asioita.
Olen asunut eri puolilla Helsinkiä yksityisissä vuokra-asunnoissa ja käynyt eri kouluja, esimerkiksi Amiedu:n yo-merkonomin linjaa vuonna 1998, mutta se jäi kesken uupumuksen takia.
Vuonna 2001 olin kolme kuukautta, helmikuusta huhtikuuhun, taiteilijaresidenssissä Italian Firenzessä. Olin siellä taiteilijaystäväni kanssa. Jätin lääkkeet sinä aikana ja kun palasin takaisin Suomeen, sairastuin uudelleen ja jouduin Hesperiaan.
Toinen käännekohta oli vuonna 2002, kun muutin Malminkartanosta Konalaan. Se oli kaupungin asunto, joten koin olevani jotenkin turvassa. Äitini kuoli seuraavana vuonna. Hän sairasti keuhkoahtaumatautia. Olin soittanut hänelle ambulanssin monta kertaa ja käynyt sairaalassa vierailuilla. Se oli raskasta, päätä puristanut vanne heltyi vasta kun hän nukkui pois.
Konalassa asuessani kävin kuntoutuksessa, muutamalla Malminkartanon kuntoutussäätiön järjestämällä ELA- ja OVT-kurssilla. Se oli hyvää aikaa, kursseista oli apua ja olo oli parempi. Lopulta sain myös hyvän lääkkeen, siitä tuntui olevan todella apua ja aloin voida paremmin. Olin kokeillut pilvin pimein lääkkeitä, mutta mikään niistä ei ollut oikein toiminut ennen.
Kolmas käännekohta oli, kun tapasin nykyisen mieheni vuonna 2004. Kaikki oli hyvin. Muutimme yhteen asumaan ja menimme naimisiin maistraatissa 2005. Mieheni on minulle kuin tammi, joka pitää minusta kiinni, etten lähtisi lentoon. Äänetkään eivät enää niin paljon häirinneet ja olivat lähinnä myönteisiä.
Vuosina 2005 – 2007 suoritin loppuun myös media-assistentin koulutuksen.
Lopuksi
Olen käynyt erilaisia maalauskursseja elämäni varrella ja työpaikkojakin on ollut monia, lähinnä toimistosihteerin töitä. Vuonna 2011 minulle tuli työuupumus ja jäin sairaslomalle ja sitä kautta työkyvyttömyyseläkkeelle. Minusta tuli vapaa taiteilija. Se oli kuin lottovoitto! Samana vuonna aloitin Alfa Art -taidekoulussa Vanhojen mestarien tekniikan koulutuksen (2011–2014) ja ikonimaalauskurssin. Sen myötä minusta tuli ortodoksi vuonna 2015. Se vain tuntui jotenkin luontevalta. Niihin aikoihin minulla todettiin rintasyöpä. Jouduin leikkaukseen ja selvisin siitä, nyt on jo kaksi kontrollivuottakin takana päin.
Olen ollut taiteilijaresidenssissä Vuonislahdella tämän vuoden toukokuussa ja nyt joulukuussa menen Kärsämäelle taiteilijaresidenssiin. Ensi vuoden heinäkuussa on tarkoitus mennä työskentelemään Tampereen taiteilijaresidenssiin kahden taiteilijaystävän kanssa.
Elämäni on hyvää. Nyt maalaan ammatikseni, vaikka en sillä ansaitsekaan elantoani. Onneksi mieheni on kaikin tavoin tukenani. Pidän useita näyttelyitä joka vuosi. Haluan auttaa muita kaltaisiani pitämällä vertaistukiryhmiä. Ääniä olen kuullut noin 20 vuotta ja diagnoosini on vaihdellut. Vaikka diagnoosit nyt ovat mitä ovat. Olen oppinut elämään äänieni kanssa, en oikein osaisi olla ilmankaan.
Olen aikaisemmin pitänyt paniikkihäiriö-maalauskurssia ja haluan nyt pitää myös ääniä kuulevien maalausryhmää. On sovittu, että 2018 tammikuun lopulla aloitan sen Malmin toimintakeskuksessa.
Vaikka elämäni on ollut yhtä vuoristorataa ja olen kokenut jotain sellaista, mitä kaikki eivät voi ymmärtää, silti tässä porskutellaan eteenpäin. Uskon että suojelusenkeli on ollut olkapäälläni.
Sari