Lisätty 03.12.2018
Olen kamppaillut mielenterveyden kanssa jo pienestä pitäen. 14-vuotiaana olin ensimmäisen kerran osastolla ja minulla todettiin psykoottinen masennus. Lääkärit kyselivät, kuulenko ääniä tai näenkö harhoja. No, en nähnyt enkä kuullut.
Aloin kuulla ääniä ollessani 16-vuotiaana työkokeilussa nuorten pajalla. Olin ollut huonossa kunnossa jo pitkään. En ymmärtänyt, mitä tapahtui, koska olin jo aika vakavassa psykoosissa. Elin omassa maailmassani, eikä työkokeilusta tullut yhtään mitään. Kärsin näköharhoista ja kuvittelin paljon kaikenlaista. Muistan yhden tilanteen, josta en vieläkään tiedä, oliko se totta: kesken työpäivän läksimme kaverien kanssa autolla metsäretkelle ja parin tunnin retkeilyn jälkeen palasimme töihin. Jälkeenpäin kun mietin, niin ei kuulosta loogiselta.
Äänien kuuleminen tuli mukaan kuvioihin, kun jouduin siitä sitten sairaalaan. Kuulin oikeastaan vain yhden äänen, joka käski tehdä paljon kaikenlaista ja oli muutenkin manipuloiva. Sairaalan vieressä oli junarata ja se käski mennä radalle makaamaan. Tai kiivetä katolle ja hypätä sieltä alas. Sain taisteltua jotenkin vastaan ja sanoin, että ei käy. Ääni myös haukkui minut pystyyn. Kun en kestänyt enää kuunnella, niin haistattelin sille takaisin ja tukin korvani käsilläni.
Nyt olen kolmekymppinen, eivätkä äänet ole enää päivittäisiä, eivät edes viikoittaisia. Nykyisin ääneni ovat ihmisten puheensorinaa ja laulua, jota saatan kuulla esim. suihkussa. Välillä kun olen ollut huonommassa kunnossa, niin äänien määrä on lisääntynyt. Oma kunto vaikuttaa määrään. Nykyään hallitsen ääniä, eivätkä ne minua.
Vuosien harjoittelu kerryttää kokemusta
Lääkärien tuki ja sopiva lääkitys ovat edesauttaneet kuntoutumistani. Myös vertaistuki on auttanut, sitä kautta olen saanut vinkkejä hallintakeinoista. Osa keinoista on kantanut omaan elämääni. Ennen en halunnut mennä minnekään. Pelkäsin, miten minuun suhtaudutaan kaupungilla, kun puhun omille äänilleni. Nykyään en kiinnitä ääniin huomiota, annan niiden ennemmin höpistä keskenään. Kun on vuosia harjoitellut, niin pystyy keskitty-mään kaverien kanssa jutteluun, vaikka joku höpisisikin taustalla.
Nuorempana koin itseni erilaiseksi, yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, mutta ikä on tuonut elämään perspektiiviä. Olen ollut monta kertaa sairaalajaksolla ja kuntoutuksessa ja olen oppinut suhtautumaan niihin voimaan-nuttavina kokemuksina. Välillä menen sairaalaan sovitusti etukäteen – ennaltaehkäisevästi. Olen ollut asiakkaana pienestä pitäen ja saanut luotua hyvän ja luottamuksellisen suhteen omahoitajaani ja muuhunkin henkilökuntaan. Nykyään en haluaisi enää tosin käydä niin paljon sairaalajaksoilla, kun lapseni alkaa olla jo iso. En halua laittaa häntä aina tukipalveluihin hoitoon. Siksi olen päättänyt, että haen apua aina aikaisemmin kuin tarvitsen. Onnekseni osaan tunnistaa varoitusmerkkejä kuntoni huononemisesta ja hakea ajoissa apua.
On tärkeää saada kertoa äänien kuulemisesta
Äänien kanssa eläminen on kasvattanut minua ihmisenä todella paljon, koska olen joutunut kokemaan niin vaikeita aikoja. Osaan olla kiitollinen niistä viikoista ja kuukausista, kun ääniä ei kuulu ja on vapautunut olo. On ehjä olo, kun ei ole ylimääräistä metakkaa päässä.
Minulle ratkaisevaa on ollut se, että olen saanut kertoa kuulevani ääniä ja että lähipiirini tietää taustani. Ystäviltä olen saanut ymmärrystä, he ovat hyväksyneet minut sellaisena kuin äänieni kanssa olen. He tietävät, että jos teen jotain hölmöä, niin taustalla saattaa olla se, etten ole hallinnut ääniäni. Että minussa henkilönä ei ole mitään vikaa. Olen kyllä myös osannut peitellä kuntoani, jos en vaikkapa ole halunnut kuormittaa äitiäni. Nyt äitikin on jo sinut asian kanssa.
Vertaistukiryhmässä ei tarvitse selitellä
Haluan auttaa muita äänien kuulijoita. Jos minun kokemukseni auttavat muita edes vähän, niin olen todella iloinen. Siksi lähdin vetämään vertaistukiryhmää. Mielestäni vertaistuki on korvaamatonta. Ryhmässä kokemal-lani yhteenkuuluvuuden tunteella on suuri merkitys. Siellä ei tarvitse selitellä asioita alusta alkaen, koska muut ovat kokeneet samoja asioita. Pystyy vain luottaa siihen, että muut tietävät, mistä puhun.
Olen myös kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi. En ole pystynyt lukemaan itselleni ammattia, joten ajattelen, että tällä tavalla voin auttaa. Haluan valaa ihmisiin toivoa siitä, että elämä ei lopu, vaikka tuntuisi, että maailma kaatuu. Kun vain jaksaa yrittää, niin kyllä se valo vielä jostain näkyy. Itsellänikin on ollut hetkiä, jolloin on tuntunut, että kaikki toivo on menetetty. Ettei ole ketään, joka kuuntelisi ja tarjoaisi olkapäätä. Haluan olla muille se olkapää.
Susanna