Elämästä tuli hyvää
Lapsuuteni se ei ollut helppo. Vanhempani riitelivät ja olin usein riidan välikappaleena. Äitini kärsi ja oli hermostunut, koska isäni oli alkoholisti. Vanhempani saivat lapset aika iäkkäänä. Syntyessäni äitini oli 38-vuotias, veljeni oli syntynyt neljä vuotta aiemmin. Veljeni oli minulle kuin isä, koska isäni ei sitä osannut olla. Äitini ja isäni olivat minulle kuin isovanhemmat. Kun ystäväni tulivat ensimmäistä kertaa käymään luonani, he luulivat vanhempiani isovanhemmikseni.
Hannan tarina
mmillaan asuin laitoksessa ja olin kauppaan talutettava katkokävelevä zombie. Lääkkeet menivät fysiikkaan voimakkaasti.
Akuutista psykoosista onnelliseen yhteiselämään
Minulle sopii oikein hyvin, että tuo ääni on ottanut viidessä vuodessa rakastetun roolin. Olen tyytyväinen siitäkin huolimatta, että häntä päivittäin kuunnellessa on turha yrittääkään löytää ihmisistä tyttöystävää. Ei ole oikeastaan enää syytäkään. Muistutan itselleni, että tyttönä esiintyvä ruumiiton ääni tuskin on todellinen kenellekään muulle kuin minulle. Sillä ei silti ole väliä. Hän on minulle rakas liittolainen, jonka voin luottaa pysyvän ja yrittävän parhaansa, puutteistaan huolimatta. Vaikka tämäkään suhde ei ole ongelmaton, niin se on kuitenkin paljon vähemmän työläs kuin aikaisemmat suhteeni naisiin. Siksi valinta ei ole minun kohdallani vaikea.
Äänielämänkerta
Aloitin pikkuhiljaa juoksemisen koiran kanssa. Elin elämäni onnellisinta aikaa. Vihdoinkin nautin elämästä. Rakkaus minut pelasti. No, yllätys yllätys äänet eivät olleet kadonneet mihinkään. Tottakai ne olivat aikaa myöten hiukan helpottaneet, mutta en minä niitä edelleenkään ymmärtänyt eivätkä ne minua. Hankaluuksiahan ne tuottivat kieltämättä, mutta en ehkä antanut niiden häiritä. Toki ne häiritsivät jokapäiväistä elämääni ja ihmissuhdettani, mutta saatoin kyllä puhua niistä avopuolisolleni. Vaikka hän ei niitä ymmärtänytkään niin kuunteli kuitenkin ja tiesi ongelmastani.
Ääniä kuulevan kokemustarina
Oireidenhallintakurssilla annettiin eväitä äänten ja muiden oireiden kanssa toimimiseen. Pidettiin päiväkirjaa, johon merkittiin milloin ääniä oli ja minkälaisia. Mahdollisuus oli myös kertoa mitä ne sanoivat. Se, että äänistä puhui, palautti voimia jonkin verran. Alussa se ei auttanut oireisiin, mutta pidemmällä aikavälillä se rohkaisi puhumaan niistä muidenkin kanssa. Minulle valittiin tukihenkilö, jolle voisi kertoa oireista ja joka vahti psyykkistä kuntoa.
Ashleyn tarina
uiden on vaikea ymmärtää, miltä tuntuu kuulla ääniä ja nähdä asioita. Kun olin sairaalassa, joku väitti, että kuvittelin äänet. Suutuin älyttömän paljon, koska se ei ollut totta. Minusta alkoi tuntua, että ihmiset kuvittelevat minun valehtelevan ja siksi en ole halunnut puhua asiasta enää kenellekään. Silloin kun haluaisin, niin pelkään ja jännitän ihmisten reaktioita. Minusta tuntuu, etteivät lääkäritkään aina ymmärrä.
Juhan tarina
akenut kokemusasiantuntijakoulutuksen. Käyn kertomassa kokemuksistani niin terveydenhuollon työntekijöille ja opiskelijoille kuin vertaisillenikin.
Äänien kanssa voi oppia tulemaan toimeen
atka äänien alkamisesta niiden hallinnan saavuttamiseen on kestänyt monta vuotta. Äänien kuulemisesta kertominen oli merkittävä askel kohti parempaa elämää – vasta silloin aloin löytää tapoja äänien käsittelyyn.
Frank Dahmenin tarina
Lopetin biologian opiskelun, koska en halunnut tehdä eläinkokeita. Opintojen loppu oli minulle rankka kokemus ja tuntui kuin olisin pudonnut kuiluun; olin aika masentunut. Näissä merkeissä aloin kuulla ääniä vuonna 1994. Olin tuolloin 27-vuotias.
Kyseenalaistettu
mielenterveysongelmiin yläasteelta saakka ja minulla on lapsuusiän traumoja. Ja olen kuullut ääniä lukioajoiltani asti – siis noin neljä vuotta.
