Mies, johon ihastuin, jäi elämään ääneksi mieleeni. Tässä kokemustarinassani kerron, millaista elämä äänen kanssa on ollut.
KUN IHASTUS MUUTTUI ÄÄNEKSI MIELEENI
Vanhempani erosivat 60-luvun loppupuolella. Itse epäilen, että ääneni ovat lauenneet eroon liittyneen post-traumaattisen stressireaktion myötä, kun tapasin miehen, joka jäikin elämään äänenä mieleeni. Asuin silloisessa työsuhdeasunnossani. Eräänä yönä pariskunta alkoi ääninä puhumaan minulle kaikenlaista. Pariskunnan mies oli tämä mies, jonka olin nähnyt ja johon olin ihastunut. Myös hänen vaimonsa on ollut mukana äänenä. He puhuivat tuona yönä minulle muun muassa siitä, että tämä mies käy elokuvateatterissa. Sitten mies sanoi ”olen torni” ja yhtäkkiä vaimo lähti hakemaan voileipää. Sen jälkeen he menivät siellä yhdessä syömään yöllä voileipää ääninäni. Tällaista jatkui kauan.
Välillä äänimaailma sitten muuttuikin sellaiseksi, että olinkin itse mennyt naimisiin tämän miehen kanssa. Juteltiin paljon ja oltiin hirveän onnellisia siellä äänimaailmassani. Kaksi lastakin saimme! Myöhemmin, kun ihan oikeassa elämässäni sain itse oikeasti lapsen, aloin saamaan aivan järkyttäviä, paheksuvia lauseita tältä mieheltä. Esimerkiksi, kun hoivasin tytärtäni, ykskaks tämä mies sanoi ”tuollaiseen tyrmään minä en menisi”. Miehen kommunikointi oli muutenkin tämän tyylistä, hirveän ilkeätä silloin.
EN OSANNUT KERTOA ÄÄNISTÄ
Silloin aikoinaan, ennen kuin sain oman tyttäreni, äitini huomasi, etten voi hyvin. Öisin valvoin ja ihmettelin ääniäni. Äitini vei minut Hesperian sairaalaan, jonne jäin muutamaksi päiväksi. Sain tavata psykiatrin, mutta siihen aikaan 70-luvulla pidin kuulemiani ääniä niin henkilökohtaisena asiana, etten osannut puhua tai edes mainita niistä tälle psykiatrille mitään. Minulle ei määrätty lääkitystä ja olenkin elänyt äänten kanssa ilman lääkkeitä aina tähän päivään asti.
Äänet ovat kuitenkin helpottaneet vanhetessani. Kuvittelin jo, että ne ihan loppuisivatkin, mutta nyt viime aikoina ne ovat jälleen voimistuneet. Niistä on tullut taas piikikkäitä. Siellä on se mies ja hänen tyttärensä – joka on siis myös minun tyttäreni äänimaailmassa. Tämä voi olla vaikea käsittää, mutta näin se on.
MUKAAN MONIÄÄNISIIN: VERTAISRYHMÄT JA TAIDE
Löysin Moniääniset noin 10 vuotta sitten, kun TV:stä tuli Aamusydämellä-ohjelma. Siinä kuulin Moniäänisissä mukana olevien henkilöiden haastattelun, ja heti seuraavana maanantaina ilmoittaudun mukaan yhdistyksen toimintaan. Pääsin vihdoin puhumaan äänikokemuksistani muiden kanssa. Sain käydä yhdistyksen kautta vertaistukikursseja ja vedinkin paria ryhmää ja kävin sijaistamassa joissakin ryhmissä.
Jonkun ajan kuluttua kävin Lahdessa järjestetyssä seminaarissa, jossa Henna Paasonen oli kertomassa projektistaan, jossa äänien kautta tehtiin taidetta. Olen itse käynyt taidekoulun 70-luvulla ja sen jälkeen työnväenopistossa opiskellut eri taidekursseja. Tältä pohjalta alkoi syntymään meidän Moniääniset taiteilijat -kollektiivi, johon kuului aluksi lisäkseni kaksi Moniäänistä taiteilijaa. Kiersimme kolmistaan vuosia Suomen eri kaupungeissa pitämässä näyttelyitä. Näyttelyt ovat saaneet ihan hyvin menestystä ja kaikki on toiminut hyvin. Nyt Moniäänisten taiteilijakollektiivi on suurentunut niin, että siinä on jo 7 jäsentä.
TERAPIASSA AVAUDUIN ÄÄNISTÄ
Löysin Moniäänisten kautta myös mahdollisuuden päästä terapiaan. Ratkaisukeskeistä psykoterapiaa Helsingin psykoterapiainstituutissa silloin opiskeleva Raija Arpre toimi terapeuttinani. Terapiaistunnoissa aloin täysin avautumaan äänikokemuksistani. Terapiassa käsiteltiin nuoruuden ihastusta ja siitä alkaneita ääniä – esimerkiksi sitä, milloin äänet olivat läsnä, milloin poissa? Mikä oli ongelmallista ja mitä myönteistä tapahtui?
Käsiteltiin myös sitä, että pitää hyväksyä äänien kuulemisen ominaisuus. Ja seuraavassa istunnossa kävi kuten pelkäsin: Äänet alkoivat oikein sohimaan, kunnolla aktivoitumaan ja kuulumaan, mikä oli järkyttävää. Ilmeisesti ääniä kuulevilla onkin tyypillistä, että äänet ensin ärsyyntyvät, kun niistä aletaan puhua, mutta rauhoittuvat sitten.
Äänet eivät pysty vaikuttamaan tekemisiini, mutta psyykkisesti ne vaikuttavat hyvinkin paljon. Ja vaikka tämä äänien kuulemisen ominaisuus on tehnyt elämästäni poikkeavaa, niin se on myös omalla tavallaan pelastanut minut. Äänet ovat nimittäin antaneet myös sisältöä elämääni. Olen myös kokenut niiden positiivista vaikutusta silloin, kun ne eivät alista ja määritä minua omilla opeillaan.
ELÄMÄ ÄÄNIEN KANSSA NYT
Saan voimaa taidenäyttelyistämme ja toiminnastamme kollektiivin kanssa sekä maalaustunneista. Musiikin kuuntelu on myös yksi erittäin voimakas voimaa antava tekijä. Ja se, ettei kerta kaikkiaan vastaa niihin lapsellisiin viesteihin, joita ääniltä tulee. Eikä minulla oikeastaan koskaan olekaan vastausta äänieni kommentteihin. Joskus mietin, jos äänet olisivat ystäviäni, mitä ne todella haluaisivat minulle kertoa? Entä mitä sitten, jos äänet häviäisivätkin kokonaan? Tulisiko niiden tilalle enemmän positiivisia asioita elämääni? En usko.
Tavoitteeni ääniin suhtautumisessa on selkeä – minun kohdallani asia on sinetöity: ne kuuluvat minun elämääni ja aika näyttää uudet työkalut siihen, miten niiden kanssa elän. Äänet ovat minulle arkipäivää nyt ja aina.
Teksti: Marjut Lehtinen
Julkaistu 3/2023 -lehdessä.