Lähde: Living with Voices
Olen 27-vuotias nainen ja suoritan parhaillani ammatillista harjoittelua mielenterveyshoitajaksi.
Nuorena en ollut kovin itsevarma; minua kiusattiin ala-asteella, enemmänkin henkisesti kuin fyysisesti. Minut jätettiin aina ryhmän ulkopuolelle ja kustannuksellani pidettiin hauskaa. Olisin halunnut olla siisti, mutta ympärilläni ihmiset esimerkiksi teeskentelivät, että olin näkymätön. Nostaessani maahan pudonneen tavaran he saattoivat ihmetellä, että tavarahan leijui – olin heille näkymätön. Minua myös syytettiin kaikesta: jos joku tavara oli kateissa, minun sanottiin varastaneen sen.
Minulla ei ollut keinoja taistella kiusaamista vastaan. Kaikki sanomani käännettiin minua vastaan tai muutettiin vitsiksi ja tunsinkin oloni toivottomaksi ja hallitsemattomaksi. Vanhempani tukivat minua ja auttoivat minua vaihtamaan luokkaa. Uudella luokalla kaikki tiesivät, kuka olin, joten tilanne ei parantunut. Vanhempani kannustivat minua olemaan vahva. En kuitenkaan tiennyt, miten tulla vahvaksi, vaikka he tarkoittivatkin hyvää.
Ala-aste oli elämäni onnettominta aikaa – kiusaaminen loppui ala-asteen lopussa. Yläasteella elämäni muuttui paremmaksi. Ensimmäisenä päivänä tutustuin suosittuun tyttöön, joka asui samalla kadulla; hän piti minusta ja auttoi minua saamaan ystäviä. Olin kuitenkin erittäin epävarma itsestäni ja tunsin jäävän kavereideni varjoon.
Epävarmuus kantoi myös lyhyihin suhteisiin, joita minulla alkoi olla poikien kanssa. Koin, että ihmiset pitivät minusta siihen asti, kunnes tutustuivat minuun kunnolla. Sitten he eivät enää halunneet minua. Ajattelin, että ihmiset voisivat tykätä minusta vain, jos eivät tiedä, minkälainen oikeasti olin. Vielä yliopistoaikoinakaan en ollut kovin itsevarma. Tunsin jääneeni muista jälkeen.
Ääni uhkasi etsiä minut käsiinsä
Aloin kuulla ääniä kuusi vuotta sitten opiskellessani yliopistolla kolmatta vuotta psykologiaa. Olin tuolloin 21-vuotias. Ennen äänien alkamista olin ollut surullinen pitkään. Elin siinä luulossa, että tuotin ihmisille pettymyksen ja koin syyllisyyttä monista asioista. Äänien alkaessa poikaystäväni oli juuri jättänyt minut ja tunsin tulleeni torjutuksi. Olin pois tolaltani. Tuntui, ettei kukaan halua minua. Aikaisemmat lyhyet suhteeni olivat myös päättyneet siten, että minut oli jätetty.
Oli ilta ja olin huoneessani, kun kuulin äänen ensimmäistä kertaa. Se oli miehen ääni. Se sanoi, että pystyi näkemään minut ja aikoi tulla sisään huoneeseeni. Että se etsisi minut nyt käsiinsä. Se tiesi kaikki pahat asiat, jotka olin tehnyt ja uhkasi kertoa niistä muille. Kuulosti siltä kuin se olisi ollut huoneeni ulkopuolella, joten telkesin itseni sisään. Olin todella peloissani, koska se sanoi aikovansa tulla sisään ja pystyvänsä näkemään minut, vaikka minä en nähnyt sitä. Seuraavana päivänä kun ääni oli lakannut, ajattelin, että olin varmaan tullut hulluksi. Että olin ryypännyt liikaa ja että elämäni oli liian kiireistä.
Seuraavina iltoina ääni palasi, aina kovaäänisenä ja aina ilta-aikaan. Seuraavien kuukausien aikana tuli myös muita ääniä. Pelkäsin, että naapurihuoneissa asuvat kaverini kuulisivat äänet, koska ne puhuivat niin kovaa.
Äänet olivat kaikki miehiä, jotka loukkasivat ja uhkailivat minua. Ne sanoivat, että kaikki saisivat tietää, millainen oikeasti olin ja että joka kerta kun onnistuin saamaan kavereita, nämä kyllä lopulta näkisivät, kuinka kauhea ihminen olin.
Olin aina hyvin herkkä sille, miten muut minut näkivät. Korostin negatiivisia puoliani ja pyytelin aina anteeksi. Viime aikoina olen kuitenkin lopettanut anteeksipyytelyn. Tiedän nyt, että se pahentaa asioita ja olenkin opetellut unohtamaan pikkujutut.
Otin yliannostuksen lääkkeitä päästäkseni sairaalaan
Kuultuani ääniä noin kuukauden otin yliannostuksen lääkkeitä. Kyseessä ei ollut itsemurhayritys, pikemminkin yritys päästä sairaalaan ja saada apua. Sairaalassa pyysin, että osa aivoistani poistettaisiin. Olin epätoivoinen. En saanut enää nukutuksi. Minut laitettiin tippaan ja olin unelias, joten nukuin. Vaikka muistankin kertoneeni äänistä sairaalaan saapuessani, minulle kerrottiin, että olin ollut vain sekava. Herätessäni päätin, että olisi parempi sanoa, että olin ollut vain ahdistunut ja sekaisin. Tiesin, että näin kannatti sanoa, jos ei halunnut joutua väkisin jäämään sairaalaan. Pääsinkin siitä sitten kotiin. Henkilökunta oli huolissani painostani, mutta kävin jo terapiassa syömiseen ja mielialaani liittyen.
Kun palasin kotiin äänet olivat ihan yhtä pahoja kuin ennenkin. Menin sitten kesäksi lapsuudenkotiini Bristoliin vanhempieni luokse. Siellä äänet eivät juuri häirinneet. En tehnyt kesällä paljon ja nukuin paremmin, sillä käytin aikani urheillen. Lapsuuden kodissa oleilu teki elämästäni helpompaa, varsinkin kun ympärillä ei ollut paljon ihmisiä.
Kesän jälkeen palasin Edinburghiin suorittamaan viimeisen opintovuoteni. Äänet muuttuivat häiritseviksi heti kun palasin yliopistolle. Kehitin itselleni päivärutiinin: Heräsin aamulla kuudelta; urheilin, kunnes äänet lakkasivat; opiskelin kirjastossa; etsin lounasseuraa; palasin kirjastoon; etsin kahviseuraa; opiskelin lisää siihen asti, että löysin hengailu- ja ryyppäysseuraa ja sen jälkeen pystyin palaamaan kotiin ja nukahtamaan, koska alkoholin avulla kykenin estämään äänien kuulemisen. Tällä tavoin onnistuin suorittamaan opintoni loppuun. Tällaista kaksoiselämää elämällä sainkin tutkinnostani parhaan arvosanan.
Jumalan äänet
Valmistuttuani matkustin Intiaan. Halusin päästä eroon kaikesta, mikä liittyi elämääni Isossa-Britanniassa ja elämäntyylistä, jota olin onnistunut jotenkuten ylläpitämään. Intiassa aloin ajatella ääniäni Jumalan ääninä. En ollut koskaan ollut uskonnollinen, mutta aloin käydä jumalanpalveluksissa joka päivä ja muutuin tyyneksi ja onnelliseksi. Annoin äänille paljon merkitystä ja olisin halunnut jäädä Intiaan. Koska rahaakin piti ansaita, palasin Britteihin yhdeksän kuukauden jälkeen.
Saatuani matkarahat kasaan palasin Intiaan ja ajattelin, että alkaisin nunnaksi. Minua ei kuitenkaan huolittu luostariin. Siitä lähtien Intia näyttäytyi minulle erilaisena. Sillä ei ollut minulle enää samanlaista merkitystä, eivätkä ihmisetkään vaikuttaneet enää lämpimiltä. Minusta tuli pelokas ja aloin eristäytyä. Oleskelin Intiassa kuitenkin vielä puoli vuotta, koska pelkäsin palata kotiin.
Kun vihdoin palasin, päätin muuttaa Sheffieldiin asumaan pitkäaikaisen poikaystäväni luokse. Olimme olleet ystäviä monta vuotta ja muutimme yhteen parin kuukauden seurustelun jälkeen. En ollut kertonut hänelle äänistä, mutta tunsin oloni turvalliseksi, kun oli joku, jonka kanssa jakaa sänky. Panikoin vähemmän, enkä pelännyt ääniä.
Löysin kannustajan
Kun kerroin poikaystävälleni äänistä, hän sanoi, että ymmärtää käytöstäni nyt paremmin. Hänellä ei ollut ennakkoluuloja tai oletuksia. Hän tuki minua ja sanoi, että voisin aina herättää hänet yöllä, jos olin peloissani. Hän ei tulkinnut ääniäni oudoiksi. Kerran kuulin laulua ja ajattelin kuulevani ääniä, mutta hän kertoi myös kuulevansa laulun. Se olikin jalkapalloveisu. Hän normalisoi kokemukseni. Hän myös sanoi mukavia asioita minusta, päinvastoin kuin äänet. Siitäkin oli apua. Näin minulle tuli parempi olo itsestäni: ajattelin, että hän tuntee minut ja pitää minusta.
Poikaystäväni kannusti minua tekemään haluamiani asioita ja hankkiutumaan töihin mielenterveysalalle. Ajatus oli ollut mielessäni siitä lähtien, kun sairastin masennuksen 15-vuotiaana. Hän rohkaisi minua uskomaan, että olin enemmän kuin kykenevä ryhtymään mielenterveyden sairaanhoitajaksi. En halunnut alkaa psykologiksi, sillä olin tavannut kyseisen ammatin harjoittajia, enkä ollut pitänyt heistä. Se oli muutenkin liian teoreettista. Ajattelin, ettei se ollut paras konteksti ihmisten auttamiseen.
Löysin syitä stressilleni ja aloin toipua
Niinpä aloitin harjoittelun hoitajana. Äänet olivat silloin hallinnassa. Ne ilmaantuivat yleensä vain illalla kuudelta, kun olin väsynyt. Silloin otin yhden kaljan tunteakseni oloni rentoutuneemmaksi, en tullakseni humalaan niin kuin yliopistolla.
Heräsin kuitenkin edelleen ääniin. Silloin laitoin kuulokkeet korviin, join kupin teetä ja lähdin lenkille. Aloin pohtia, miksi tunsin oloni stressaantuneeksi. Ennen hoitajakoulutuksen alkua työskentelin vanhusten parissa, enkä tuntenut itseäni stressaantuneeksi, mutta nyt tunsin. Olin stressaantuneempi siksi, että olin oman ikäisteni ympäröimä ja nämä (ääniä kuulemattomat) ihmiset kertoivat minulle äänistä ja skitsofreniasta kuin he tietäisivät asiasta paremmin kuin minä.
Silloin aloin käydä ääniä kuulevien ryhmässä. Halusin päästä harjoitteluun hoitajana, muuttua ja tehdä asioita eri tavalla kuin aikaisemmin.
Ääniä kuulevien ryhmä:
– on antanut minulle sanastoa, jolla puhua kokemuksistani
– antaa minulle mahdollisuuden kuunnella ihmisiä puhumassa asioista, joihin voin samaistua
– lisää itsehyväksyntää ja normalisoi kokemaani (se ei tunnu enää niin kummalliselta, kun saman kokemuksen jakavat muutkin läsnäolijat)
– auttaa olemaan rehellinen itselle (olen esimerkiksi oppinut, miten stressaava viikko vaikuttaa minuun tunnetasolla)
– auttaa ymmärtämään, mikä yhteys stressillä ja äänien viesteillä on
– antaa mahdollisuuden puhua koko elämästäni, koko minuudestani, koska muut ymmärtävät
– on auttanut minua saamaan syvempää ymmärrystä: dominoivin ääneni on henkilö, joka kohteli minua huonosti, kun olin nuori. En tunne itseäni enää niin paljon uhriksi, kun olen tullut tietoiseksi siitä, että minä en tehnyt vääryyttä.
Hyväksikäyttävä suhde ja häpeä käynnistivät äänet
Jo nuoresta iästä lähtien itsetuntoni oli huono ja hain sille vahvistusta muilta ihmisiltä. En kuitenkaan saanut sitä, koska minut sivuutettiin ja minua kiusattiin ala-asteella. Vanhetessani halusin epätoivoisesti tulla huomatuksi ja arvostetuksi.
Aloitettuani yläasteen ja ollessani herkässä iässä vanhempi mies alkoi kiinnittää minuun huomiota ja se sai minut tuntemaan itseni arvokkaammaksi. Muilla kavereillani alkoi olla poikaystäviä ja tämä mies kehui ja kuunteli minua. Joten kun hän halusi, että tekisin hänelle asioita (seksuaalisessa mielessä) hänen ei tarvinnut fyysisesti pakottaa minua. Hän taivutteli ja manipuloi minua. Tuolloin hänen asenteensa minua kohtaan muuttui ja hän alkoi syyllistää ja vastuuttaa minua tekemisistäni. Koska hän ei ollut koskaan fyysisesti vahingoittanut minua, hänen oli helppo vakuuttaa minut siitä, että kaikki oli minun vikani ja oli ollut minun valintani.
Kun otin yliannostuksen, halusin kuolla. Uskoin, ettei kukaan muu välittänyt minusta kuin hän, mutta tiesin myös, että se mitä tein hänen kanssaan oli väärin. Olin alkanut ajatella, että hän vihasi minua. Otettuani yliannostuksen tajusin kuitenkin, että perheeni ja monet ystäväni välittivät minusta, mutta he eivät tietenkään tienneet kaikista niistä kauheista asioista, joita olin tehnyt tämän miehen kanssa. Siksi oletin, että he rakastivat ja välittivät minusta vain, koska eivät tienneet totuutta. Ja samaan aikaan tämä mies uhkasi kertoa kaikille, mitä olin tehnyt.
Uskon, että tämän takia elin siinä luulossa, että ihmiset välittäisivät minusta vain, jos eivät tuntisi minua kunnolla. Uskon, että sekaannuin vanhempaan mieheen juuri siksi, että halusin epätoivoisesti, että joku pitäisi minusta. Olen aina tuntenut turvattomuutta oman ikäisteni parissa, koska välitän liikaa siitä, mitä he ajattelevat minusta. Pelkäsin epäsuosioon joutumista.
Äänet (miehen ääni erityisesti) alkoivat, kun olin nuorten ihmisten ympäröimä ja salailin, mitä minulle oli tapahtunut. Hänen uhkailunsa tuntui erittäin todelliselta ja pelottavalta ja sai minut pelkäämään, että saattaisin menettää kaiken elämässäni. Vieläkin hän uhkaa paljastaa minut ja kaikki pahat asiat, jotka olen tehnyt – ei pelkästään kytköstäni häneen. Tämä sisältää pienetkin tekemäni virheet, sellaisetkin, jotka muiden mielestä eivät ole merkittäviä. Muut ääneni puhuvat minusta negatiivisesti yleisellä tasolla, eivät niinkään uhkaile tai puhu suoraan minulle.
Aion lopettaa menneisyydestäni salailun
Olen tullut siihen lopputulokseen, että paras ratkaisu voittaa ääneni saattaa olla se, että lopetan menneisyydestäni salailun. Jos voin hyväksyä tapahtuneen, olla avoin ja myös sisäistää, ettei se ollut minun vikani, niin silloin hänelle ei jää mitään, millä uhata minua. Hän ei voi paljastaa minua, jos paljastan itse itseni. En aio tulla esiin kertarysäyksellä, mutta uskon kehittyväni, jos tutkiskelen ja hyväksyn pikkuhiljaa kokemukseni. Toivon voivani tehdä tämän sellaisen ihmisen kanssa, johon luotan ja joka auttaa minut kokemukseni lävitse.
